Olen kauan jo tuntenut itseni yksinkertaisesti hyvin väsyneeksi, tuskastuneen kyllästyneeksi ja totaalisen turhaksi. Olen kyllästynyt siihen, että elämä on tätä edelleen, olen väsynyt olemaan eläkkeellä, olen turhautunut siihen, että keskittymiskykyni on nykyään ameeban tasolla, enkä pysty kirjoittamaankaan. Se todella harmittaa, koska koko pienen ikäni olen kirjoittanut. Lapsena jo kynäilin vihkoni täyteen tarinoita ja purin ajatuksiani päiväkirjaan. Tuntuu pahalta, että yhtäkkiä ei enää kykenekään johonkin, jossa ennen oli hyvä. Kolmessa vuodessa olen menettänyt kaiken, mitä ennen oli. Nyt tuntuu, että olen menettämässä myös kirjoitustaitoni, ihan kuin ei olisi riittänyt menettää terveytensä, "ystävänsä", työnsä, koulunsa, haaveensa, ihmisyytensä... Kaikki haihtuu vaan savuna ilmaan ja mietin, että mitä minä enää edes olen?
Ja mä pelkään. Pelkään, mihin tämä tie vie, sillä kesäkuun alussa olisi tarkoitus uusia taas eläkepaperit ja se prosessi tuntuu jotenkin raskaammalta ja surullisemmalta kuin viime tai edellisvuonna. Ehkä siksi, että alkaa tulla jo siihen ikään, että tajuaa elämänsä rajallisuuden ja huomaa menettäneensä taas yhden vuoden elämästään. Ja mä pelkään, mihin tämä kaikki joskus päättyy, koska minä en jaksa. En. Jokin kuitenkin pidättelee mua täällä vielä ilmiselvästi, koska ei minulla ole kuitenkaan rohkeutta jättää leikkiä kesken.
Uuden DKT-ryhmän olisi taas tarkoitus alkaa, mutta en uskalla toivoa siltä liikoja. Käväisin tällä viikolla haastattelussa ryhmää varten ja se tuntui olevan vain toisinto kahden vuoden takaisesta haastattelusta. Minä istahdin kauimmaiseen nurkkaan hoitajiin nähden ja ahdistus valtasi koko mieleni ja kehoni. Hoitajat pommittivat minua kysymyksillä, joihin en ahdistukseltani pystynyt vastaamaan muuta kuin, että "emmä tiedä." Toisaalta siinä "emmä tiedä"-hokemassa on totuuden siemenkin. En minä aivan oikeasti enää tiedä, mitä toivon ryhmältä. Olen edelleen skeptinen, että puolen vuoden pituinen ryhmäterapia pystyisi muuttamaan minua ihmisenä sellaiseksi, joka pärjää arjessaan, kuten kuka tahansa muukin. Entä jos olen vain perusluonteeltani ahdistunut ja impulsiivinen ja kaikkea sitä, jota pitäisi pyrkiä muuttamaan sen ryhmän avulla?
Haastattelussa käskettiin kuvata sen hetkistä tunnetta jollain värillä. Valitsin läpinäkyvän. Sillä minä kuvailisin viimeaikaisia tunteitani. Kaikki on häilyvää, minä olen tyhjä tunteista, olen turta. Kuulemma se on sen merkki, että tuntee jotain niin suurta pahuutta, että mieli sulkee sen kokonaan pois.
Lopuksi haluan liittää tähän Indican ikivanhan biisin, jonka löysin sattumalta surffaillessani ympäri Youtubes. Ne sanat iskevät lujaa ja kiteyttävät tämän tilanteen täydellisesti, kun en enää itse keksi, mitä edes sanoisin.
Entä jos elämän ikuinen virta katkeaa kuin lahonnut silta, anteeksi luoja rauhaasi vaivaan, voinko mä rakentaa tuhkasta taivaan?
Voinko? Voinko muka vielä rakentaa kaikesta tästä sitä, mistä joskus haaveilin?
