Suljettu osasto

Melkeen vannoin itsekseni, etten enää koskaan pitäisi blogia ja suljinkin koko roskan, koska voimat eivät yksinkertaisesti ole riittäneet ulkoasun korjaamiseen tai blogin ylläpitämiseen muutenkaan. Jostain kuitenkin iski yöllinen inspiraatio ja tarve kirjoittaa, koska on uutta asiaa. Koska kaikki on niin uutta taas. Ehkä, koska pelottaa, osittain henkinen kipu on niin kovaa, ettei sellaista ole koskaan elämässään kokenut, vaikka luuli joskus, ettei voi enää huonommin mennä. Minä vietin huhtikuusta syyskuuhun pakkohoidossa, suljetulla. Kuulemma psykoosissa. Diagnooseina toistuvan masennuksen vaikea, psykoottinen masennusjakso, sekä epävakaan persoonallisuushäiriön rajatilamuoto. Olenko sitten tuplapsykoottinen, mietin?

Millaista se sitten oli ja mikä ajoi minut sairaalahoitoon? Masennus teki tuloaan sitä mukaa kuin valo keväällä, kuten aina. Minulla masennukseen on liittyneet pakkoajatukset kuolemasta, mutta nyt ne kävivät sellaisiksi, joita ei voinut vastustaa. Pää huusi ajatuksia itsemurhasta, tarkkoja suunnitelmia, joita en halua kirjoittaa, koska en halua, että kukaan saa itsetuhoisia ideoita mun takiani. Joka tapauksessa pakkoajatukset katsottiin psykoottisiksi, joten päädyin piipaakyydillä suljetulle osastolle. Aluksi ajattelin, että pah, taas turha kolmen päivän tarkkailukeikka, kuten niin monta kertaa aiemminkin, mutta miten väärässä olinkaan. Eristyksen kautta pidättävä M3 päätös. Makasin betonisessa eristyssellissä eristyksissä jokusen tunnin, koska hoitajat epäilivät, etten pysty olemaan vahingoittamatta itseäni, mikäli olisin saanut jäädä yleisiin tiloihin. No, toista kertaa en ainakaan voi saada pidättävää päätöstä, kolmen kuukauden jälkeen. Ja pah. Edelleen pidättävä päätös.

"Potilas kärsii vaikea-asteisesta psykoottisesta masennustilasta. Ajatusprosessit eivät kuvaudu johdonmukaisina. Potilaan toivottomuus tulevaisuuden suhteen näyttäytyy olevan irti realiteeteista."

Toivoton. Se minä todella olin, ja olenkin. Minä en tiennyt, enkä tiedä, miten jaksaa eteenpäin. Pelkkä hengittäminen ja oleminenkin sattui ja sattuu, vihloo sydämeen. Pää oli ja on pimeä paikka, kuin tumma metsä soine ja mörköineen, jotka tarraavat kiinni ja hukuttavat siihen pahaan oloon. Eikä oma olo ollut pelkästään masentunut, vaan myös syyllinen. Syyllinen masennuksen takia. Miten helvetissä voin olla niin typerä, että kehtaan ajatella moisia ajatuksia? Miten kehtaan olla edes tällaisessa tilassa, näin kiittämätön? Nyt pystyn jo ajattelemaan, että ne ajatukset olivat osa depressiivistä psykoosia. Eivät minun vikani tai valintani. En minä lämpimikseni ja huvikseni suunnitellut tarkkaan, miten täältä pääsee pois, tai loukatakseni ketään. Jos joku niin ajattelee, niin se ei ole mun ongelmani. Se on mun ongelmani yhtä vähän kuin se, että sairastuisin diabetekseen. Ei valintani tai tahtoni.

Lisäksi tilaan kuului suunnaton pelko, joka on hetkittäin läsnä edelleen. Miten tästä eteenpäin? Selviääkö tästä eteenpäin? Vatsaa vääntää ja kyyneleet kihoavat silmiin, kun tajuaa olevansa jo liian väsynyt kampeamaan itseään ylös suosta, johon pelkää kuitenkin vajoavansa elämänsä aikana uudelleen vielä, vaikka pääsisikin sieltä ylös. Välillä kyseenalaistaa, että onko siksi järkeä taistella. Miksei vaan luovuta? Pelottaa, että haaveet eivät koskaan toteudu; haaveet perheestä, työstä, normaalista elämästä. Se pelko on sellaista, ettei senkaltaista ole koskaan, missään tilassa kokenut.

Välillä pelottaa, että lentää suljetulle osastolle takaisin kuin leppäkeihäs. Epätoivon hetket tuntuvat niin syviltä, että kyseenalaistaa halunsa elää ja miettii, etteikö lääkkeiden pitäisi toimia. Mikseivät ne toimi, vaikka olen jakanut dosettiini HC-lääkityksen? Osastolla lääkityksekseni vakiintui aamuun 50 mg Ixeliä, 20 mg Abilifyä ja 10 mg Diapamia. Iltapäivään toiset 50 mg Ixeliä ja 10 mg Diapamia. Iltaan 500 mg Deprakinea ja 40 mg Tenoxia. Lisäksi tarvittaessa sain vielä Temestaa. Kotona tosin pudottelen bentsot pois pikkuhiljaa. Olen niin epätoivoinen, että syön vapaaehtoisesti Abilifyä. Minä, joka vihaan antipsykootteja, mutta takerrun jokaiseen mahdolliseen apukeinoon niin tiukasti kuin mahdollista. Olkoonkin sitten Abilify.

Ensimmäiset kuukaudet osastolla kuluivat syömättä. En oikein tiedä, siksikö, koska koin, ettei minulla ollut edes oikeus syödä vai, koska ruokahalu puuttui. Ehkä molempia. Painoin jossain vaiheessa alle 39 kg ja jouduin juomaan ällöttäviä Nutridrinkkejä. Helppoja kaloreja ja toisaalta, eipähän tarvinnut sosiaalipelkoisena mennä ruokapöytään kaikkien ihmisten näkyville. Useimmiten kuitenkin peiton alla piileskely oli turhaa. Kyllä jotakuta kiinnosti, että tulen syömään ihan oikeaakin ruokaa ja toisaalta, mun syömisiäni nyt oli helppokin seurata erityisruokavalion takia. Lopulta hoitosuunnitelmaani kuului lääkkeiden lisäksi kaksi Nutridrinkkiä päivässä ja sain painon hieman yli neljänkymmenen. Ajatukset päässä eivät kuitenkaan olleet lainkaan tyytyväisiä.

"Läski, läski, paska, paska, älä syö, ei kuulu syödä, et sä saa syödä!" vaikka kyllä mä järjellä tiedän, etten tosiaan ole läski. Mörkö pään sisässä kommentoi kuitenkin ihan kaikkea.

Perus arkipäivä osastolla alkoi klo 7.30 aamupalalla, kunnes klo 8 sai aamulääkkeet. Lounas oli klo 11 ja iltapäivälääkkeet tulivat klo 16, jota seurasi päivällinen klo 17. Iltapala oli klo 19.30 ja iltalääkkeet, sekä unilääkkeet klo 21. Nukkumaan siis käytiin suhteellisen aikaisin; klo 21-23 välillä, koska nyt sattui unta saamaan saatuaan unilääkkeet.

Minä siis katsoin osastolla, miten päivät ensin pitenivät, luonto heräsi henkiin samalla, kun minä tunsin kuolevani joka päivä vähän lisää. Minä katselin aidatulla pihalla, kun puiden latvat alkoivat saada syksyistä väriä. Huokaisin helpotuksesta päivien alkaessa lyhetä, koska uniongelmat helpottaisivat. Katsoin kolmen vuodenajan kulun teljettyjen ovien takana ja se kai oli liikaa, kun lääkehoito ei purrut. Seuraavana oli vuorossa sähköhoito. Luoja, miten mua pelotti ja miten vastaan olenkin sitä. Ikinä ennen minua ei oltu nukutettu. Kaikki kävi niin nopeasti, karvas maku levisi kurkkuun ja suonia kirvelsi. Kymmenessä sekunnissa oli jo unten mailla.

Ikäväkseni olen huomannut, että sähköhoito tosiaan on tehnyt minusta melko dementoituneen ja tunnen itseni erittäin tyhmäksi välillä selittäessäni samoja asioita monet kerrat. Tai ihmetellessäni suu pyöreänä, kun puhutaan jostain, josta mulla pitäisi olla aavistus. Niin kai niiden muistojen pitäisi palautua ja muistiongelmien korjautua psykiatrien mukaan, mutten ole kovin luottavainen ainakaan muistojen palautumisen suhteen. Toisaalta, osaa tuskaisimmista muistoista en edes halua muistaa. Olen myös hieman pettynyt, etten koe hyötyneeni juurikaan sähköstä, vaikka henkilökunnan mielestä olin sähkösarjan jälkeen kuin eri ihminen.

Sähköä en suosittele muistiongelmien takia kuin äärimmäisiin tapauksiin. Eli, jos mikään lääke ei tehoa ja olet varma, että tapat itsesi suurinpiirtein, jos jotain ei tehdä. Kai mä olin sitten äärimmäinen tapaus. On armollista, ettei muista kaikkein kipeimpiä hetkiä, se hyöty siitä on. Muuten henkilökohtainen kokemukseni oli pettymys. En tiedä olisiko edes kuulunut odottaa olon kohentuvan enemmän kuin se kohentui.