Osastolla edelleen

Kohta tulee kaksi kuukautta osastolla täyteen. Mihin ihmeeseen aika on kulunut? Tavallaan pelkään kotiutumista, mutta ei sairaala ole kotini. Ei tänne voi ikuisiksi ajoiksi jäädä asustelemaan, vaan toisin oli ennen, joskus sata vuotta sitten. En mä täällä haluaisikaan viettää loppuelämääni, mutta olo on hankala. 

Olen varmaan kirjoittanut miljoona kerta, että tämä vuosi on ollut elämäni raskain. Sitä se todella on ollut. En koe, että paha olo olisi hellittänyt vieläkään. Nyt siitä on kohta puoli vuotta, kun masennusjakso päätti uusia täydellä voimallaan. Viime päivinä pakkoajatukset ovat taas hiipineet varkain mieleeni. Ahdistavaa. Niin helvetin ahdistavaa ja raskasta. Eikö tämä koskaan lopu, lääkityksestä huolimatta? Ensimmäistä kertaa myös pelkään olevani liian huonona päästäkseni matkustamaan. Päivät kiitävät vauhdilla eteenpäin, eikä joulukuuhun ole pitkä aika.

Mitä siis osastolle kuuluu? Lauantaina sitten kesken kotiloman allergisoiduin Lamictalille. Nyt ottaa päähän ja muuten ihan vitusti ottaakin. Kerrankin luulin löytäneeni lääkityksen, joka ei vie koko persoonaani pois, ja sitten totta kai saan sellaisen reaktion, että olin kauttaaltani punaisten laikkujen peitossa, enkä saanut henkeä. Luojan kiitos, mulla on inhaloitavaa kortisonia kotona allergioiden varalle, joten selvisin ilman päivystysreissua. Harmittaa ihan vietävästi, vaikka tilalle nyt vaihdettiinkin sitten Deprakine. Sen sivuvaikutukset eivät kuulosta vaan kovin houkuttelevilta. Miten olisi hiusten lähtö, monirakkulaiset munasarjat tai maksavaurio? Houkuttelevaa? I think, I'll pass. Deprakine ei ole ainakaan vielä tehnyt musta typerää zombia, jonka ajatus leikkaa etanan vauhtia. Mutta silti, siitä huolimatta harmittaa. Lamictal olisi muuten sisältänyt vähemmän haittavaikutuksia. Paitsi sen ihottuman. Se helvetin ihottuma, joka voi tulla missä vaiheessa hoitoa tahansa, vaikka olisi popsinut sitä pilleriä vuosikaudet.

Harmittaa, harmittaa, vituttaa. Koen, että tarvitsen tunteitani, vaikkakin ne ovat raskaita. Pelkään, että Deprakine poistaa niitä liiaksi. En minä ole minä, jos en tunne mitään. En minä ole minä, jos en saa vuotuista siivousmaniaani. Tarvitsen tunteeni ollakseni luova.

Nykyään myös joudun nukkumaan huonekaverin kanssa ja se tekee mut ihan hemmetin väsyneeksi. Missä asiassa nyt en olisi herkkä, mutta ainakin toisen kanssa samassa huoneessa nukkumisesta ei tule mitään. Kunnon yöunet ovat jo monena päivänä jääneet väliin. Vaikka miten koittaisin käyttää korvatulppia, herään silti joka ikiseen pieneenkin käännähdykseen tai äännähdykseen. Kämppikselläni on vaan niin eri unirytmi kuin minulla. Siksi olenkin siirtynyt useampana päivänä nukkumaan sohvalle aamuyöstä. Kiellettyä tai ei, mutta en halua taas seota sellaiseen kuntoon valvomisesta, että joudun suljetulle. Eräskin viikko aloin saada rytmihäiriöitä valvomisesta, enkä oikeastaan kyennyt mihinkään aktiviteettiin, vaikka kovasti yritettiinkin painostaa. Sain sentään beetasalpaajaa, kun luulin oikeasti sydämeni sanovan itsensä irti. Hoitsujen pitäisi itse ensin nukkua 2 tuntia kaksi kertaa viikossa ja loput pätkittäistä 6h unta ja sitten koittaa pysyä päivisin jalkeilla. Helppo se on sellaisen ihmisen sanoa, joka tuskin tietää tuon taivaallista siitä, mitä unettomuus ihan oikeasti, tosissaan on.

Huonon nukkumisen takia kotilomat ovat menneet, miten ovat menneet. Suurimman osan ajasta olen nukkunut ja hereillä ollessani olen liian väsynyt tehdäkseni mitään. Lääkkeet jäävät ottamatta, sillä joko en halua typerää tasaista oloa tai sitten pelkään sivuvaikutuksia. Olen nimittäin saanut kaksi kertaa elämäni aikana anafylaksian lääkkeiden takia ja ne ovat jättäneet muhun sellaiset traumat, että pelkään nykyään jokaista lääkettä. Tiedostan ihan itse, ettei lääkkeiden jättämättä ottaminen ole järkevää, mutta impulssit ja pelko vaan useimmiten voittavat, jos olosuhteet eivät ole valvotut. 

Kaverin synttäreistäkin oli vaikea kieltäytyä, sillä pelkäsin loukkaavani ja suututtavani toisen jättäytymällä pois. Ihan sama, millä syyllä. Meinasin jo perua vointiini vedoten, mutta sitten muistin, miten itsekäs paska olisin ollut ja pakkoajatukset itsensä vahingoittamisesta palasivat voimakkaana, joten hammasta purren sitten vaan menin sinne, vaikkei ollenkaan olisi huvittanut sosialisoida. Vieläpä suurimmaksi osaksi tuntemattomien ihmisten kanssa. En minä osaa smalltalkata. En mä osaa. En osaa olla vieraiden ihmisten seurassa luontevasti.

Jotenkin olen myös niin uupunut, rämmin epätoivoisessa suossa, niin en tosiaan tiedä, miten selviän ensi viikonlopusta kotilomalla. Sitä paitsi koen kotilomat painostamisena. Minä nyt vaan olen epävakaa ja asetun sairaalaan liiaksi. Muut saavat kyllä valita lomansa vointinsa mukaan, mutten minä. Sekin mua tässä touhussa kyrpii.

Sentään joitain asioita olen saanut sairaalan avuin eteenpäin. Ainakin aletaan hakea korotettua hoitotukea, koska Kelan tantat olivat sitä mieltä, että mulla voisi olla jopa mahdollisuus saada sitä, koska oikeastaan olen ollut melkein koko vuoden sairaalassa. Tammikuussa, huhtikuussa, kesäkuussa, heinäkuussa ja nyt syyskuusta eteenpäin. Vointikin on huonompi kuin aikoihin. Tuntuu kuin olisin vaeltanut vuoden läpi jonkun helvetin.

Muuten tykkään tästä meidän potilasporukasta. Ehkä senkin jättäminen aikoinansa sitten tuntuu haikealta, koska viimeistään joulukuussa kotiudun, kun lähden reissuun. Olen kutonut sukkia naisen kanssa, jonka tapasin ensimmäisen kerran osastolla joskus kolme vuotta sitten. Nuorempiin potilaisiin olen taasen tartuttanut kiinnostuksen rakennekynsiä kohtaan.

Silti mulla on sellainen olo, että mä pelkään. Ihan helvetisti. Tätä koko elämää.

The madness is in your genes

Nyt mä kai ymmärrän, miksi olen tällainen. Hullu. Nyt tiedän, mistä perin tunne-elämäni vuoristoradan ja miksi joskus kaikki on niin mustaa ja pimeää joskus, toisinaan värikästä ja miksi usein tuntuu niin toivottomalta, että pohtii olevansa parempi mullan alla. Tiedän, miksi rakastan palavasti tai vihaan niin, etten edes näe eteeni. Geeneissä se on. Mutta siitä ei puhuta, että isoisoäitikin oli hullu. Siitä ei saanut koskaan, ikinä kertoa kellekään. Ettei kukaan vain ajattelisi, että se on hullu. Tosin mistä muustakaan meidän suvussa oltaisikaan reheellisiä tai voitaisiin puhua avoimesti. Sydänongelmistakaan ei puhuta. Asiat vain ovat ja kai jokainen on tietoinen, mutta niistä ei koskaan hiiskuta. Isoisoäiti ei ole ainoa, ei kenenkään muunkaan skitsofreniasta puhuta. Tai kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. 

Toisaalta mä olen katkera kuulemastani. Ehkä saattaisi tuntea itsensä edes hieman vähemmän hylkiöksi ja mustaksi lampaaksi, jos tietäisi, että monella suvussa on mielenterveysongelmia. Ehkä jos olisi tiennyt, sairastumista olisi voinut ehkäistä. Jossittelu on turhaa, ehkä me oltaisiin kaikki hulluja silti, mutta ajatus siitä, että jotain olisi voinut tehdä, muttei koskaan tehty, suututtaa minua. 

Joskus mä mietin äitiäkin, jos valvon. Sitä, kun se valvoi koko yön, onko sekin geeneissä? Kun mä kömmin äidin viereen nukkumaan pienenä ja kysyin, miksi se on hereillä vieläkin, niin se sanoi vaan, että aikuiset voivat valvoa. Sekin oli herkkä ihminen. Joskus se innostui maalaamaan ja maalasi koko yön. Mistään ei puhuta, niin ei ole aavistustakaan, oliko se vain sen luonne, vaiko meidän suvun hulluutta. En tiedä.

Ylipäänsä suututtaa, että miksi, yhä tänäkin päivänä, mielenterveysongelmat ovat tabu, mörkö, josta ei tahdota puhua, jota ei tahdota kohdata. Joskus olen kateellinen, kun ihmiset voivat kirjoittaa blogia vaikka syövästä omilla kasvoillaan. Häpeämättä. Eikä sitä nähdä huomionhakuisena tai nolona, vaan vertaistukena muille. Sen sijaan kirjoittaminen viiltelystä, syömättömyydestä tai lääkkeiden yliannostuksista ja halusta kuolla, on huomionhakua. Kai sitä on vaikea ymmärtää, koska toisen pään sisälle ei näe, eikä tunne samoja tunteita, eikä sairas mieli näy ulospäin välttämättä. Toisaalta, ei terve ihminen voi tietää myöskään, mitä syöpäpotilas tuntee tai millaista se tuska on. Miksi on hyväksyttävämpää toivoa kuolemaa fyysisen kuin henkisen kivun takia?

Välillä mä olen niin kyllästynyt häpeämään, että tekisi mieli vaan sanoa kaikille, että joo, minä olen hullu, enkä käy töissä. Diagnoosien mukaan epävakaa, mielialahäiriöinen, kroonisesti itsetuhoinen, uniongelmainen, pelkään välillä sosialisointia kuollakseni, kesällä psykoottinen ja nyt muka vielä syömishäiriöinenkin. Enkä muuten tahallani, tarkoituksella ole valinnut yhtäkään niistä. Kuten en vaikkapa migreeniäkään. Toistaiseksi mussa ei vaan ole sisua olla avoin asian kanssa, en tahdo kuunnella vähätteleviä lausahduksia ja rumia sanoja. Ihan vaan, koska ne oikeasti sattuvat ja kovasti sattuvatkin. Ei musta ole siihen, ei ainakaan nyt.

Ei, jos olisin saanut valita, niin kaikki olisi ihan toisin. Mulla olisi kissa, koulut käytynä, nauttisin asioista. Ehkä mies, häät ja pari lastakin, sekä kaunis koti. Ennenkaikkea voimia koko hiton vaikeaan elämään. Enkä olisi koskaan joutunut osastolle, tai koskaan tuntenut sellaista tuskaa, että on ollut pakko yliannostaa lääkkeillä tai skipata pari ateriaa. En pelkäisi hylkäämistä, vaan ajattelisin niin kuin muut, että jos välit menevät jonkun kanssa poikki, niin se ihminen ei vain ollut arvoiseni. Haluaisin joskus katsoa peiliin, näkemättä virheitä joka puolella, ja todeta, että olen ihan hyvä ihminen. Tervettä itsetuntoa kai kaipaisi.

Syvällisiä mietteitä yön kunniaksi.

Arkea osastolla

Jotenkin on voimat niin loppu ja niin paljon asioita mielessä, etten ole saanut kirjoitettua. Siitä huolimatta, että kyllä mä haluaisin dokumentoida tämänkin ajanjakson. Olkoonkin paskin jaksoni tähän mennessä. Tai ainakin melkein. Pitkäaikaisosastolla on kuitenkin normaaleja arkiaskareita, siivoamista, ruuanlaittoa ja keittiöhommia niin, että tällainen ihmisen varjokuva, joka on hädintuskin hengittänyt kuluneen vuoden aikan, uupuu siitä työmäärästä. Vaikka ihan normaalin ihmisen arkeen kuuluu osata valmistaa ateria itselleen. Kuuluu tiskata ja siivota, jopa huolehtia pölyjen pyyhkimisestä. Ei kyse suinkaan ole siitä, ettenkö osaisi. Vallan hyvin osaankin, kun sille päälle satun. Silti, kun ei ole tehnyt mitään sellaista pitkään aikaan, se vie ihan uskomattomasti voimia. Olen kärsinyt varmaan kolmena päivänä viime viikolla kalloa poraavasta migreenistä ja olen aivan rättiväsynyt, vaikka nukkuisinkin sen normaalin ihmisen tarvitsemat kahdeksan tuntia. Ei. Minä tarvitsen 9 - mieluiten 10 tuntia. Aamulla nousemiset ovat tuskaa ja pari kertaa mulle onkin tultu huomauttamaan, kun en ole ollut näkösällä aamiaispöydässä.

Olen nyt ollut pian kuukauden osastolla. Aika on kulunut uskomattoman nopeasti, koska päivät toistuvat aina kaavamaisesti. Ruokailut ja kaikenmaailman terapiaryhmät ovat aina samaan aikaan, eikä viikossa ole mitään kohokohtia. Paitsi ehkä se, kun perjantaisin saa kahvia ja pullaa osastokokouksen jälkeen. Aika kuluu liian nopeasti ja alan taas huolestumaan kotiinpaluusta. Ei mua vielä olla kotiuttamassa ainakaan kuukauteen, mutta silti päässä pyörii jo miljoona ajatusta. Entä jos. Entä jos en jaksakaan, pystykään elämään enää oikeasti? Entä jos päätyy siihen vaihtoehtoon, siihen epätoivoisimpaan? Kun elämä tuntuu sietämättömältä. Tähän asti olen ollut aivotoiminta lääkkeistä lamattuna sen verran, etten ole oikeastaan tuntenut tai pystynyt ajattelemaan mitään viimeiseen kuukauteen, mutta nyt taas tunnen. Pelkään, ahdistun, olen epätoivoinen. Enkä tiedä oikeastaan kumpi on pahempaa, se kun ei tunne mitään ja haluaa satuttaa itseään siksi vai se, että taas tuntee sitä vanhaa, tuttua tuskaa.

Niin ja lääkitysasioihin, kun ne tuppaavat ihmisiä yleensä kiinnostamaan. Niin edelleen mennään Voxralla ja Lamictalilla. Cipralex jätettiin pois, koska tämän osastonlääkärin mielestä kiipeäisin lähinnä pitkin seiniä, jos mulle moinen coktail tarjoiltaisiin. Alkuaikoina koitettiin, josko Triptyl pienellä annoksella olisi auttanut uneen, ettei pilaisi Tenoxeista lopullisesti tehoja. No, ei se auttanut. Ei 10 mg, eikä myöskään liiemmin 25 mg. Sen jälkeen kieltäydyin enää pistämästä moista pilleriä suuhuni. Lääkärikin totesi, että kyllä sen tolla annoksella pitäisi nukuttaa, jos nukuttaisi. Mä lähinnä piristyin! 25 mg kohdalla verenpaineeni nousi varsin epämiellyttäviin lukemiin, ja sain elämäni pelottavimman unihalvauksen. Heräsin keskellä yötä niin, että näkökykyni oli kadonnut, enkä pystynyt liikkumaan. Unihalvaukset ovat sinänsä tuttua kauraa mulle, mutta tuo näönmenetys sai niskavillat pystyyn ihan oikeasti, paniikkikohtaukseen asti, vaikka näkö palasikin, kun suljin silmät ja avasin ne uudelleen taas. Totta kai jälkikäteen kuumottelin aivoinfarkteja ja ties mitä. Sitä paitsi varmaan saan Lamictalistakin jonkun vaarallisen ihoreaktion. Luulotauti on siis harvinaisen voimissaan.

Kuitenkin mua ovat vaivanneet syyllisyyden tunteet. Kuulunko mä edes osastolle vai olenko pelkästään harvinaisen (asenne)vammainen ihminen? Tunnen, että vien jonkun muun paikan. Jonkun, joka tarvitsisi apua kipeämmin kuin minä. Koska enhän minä ole mitään. Mutta jos menisin kotiin, tuntisin kuolevani sinne. Tai ehkä kirjaimellisesti kuolisinkin, koska tuntuu siltä, etten jaksa enää mitään. Tätä elämää. Että se ei ole minua varten.

Pakkoajatukset lääkkeiden yliannostamisesta ovat kiusanneet koko päivän. Ajatukset siitä, että on pakko hakata, satuttaa, olen niin täynnä vihaa. Vihaa itseäni kohtaan. Lisäksi jokin minussa vakuuttaa, jankuttaa, että se on oikein minulle. Vaa'an viisari pysähtyy 40 kg:n kohdalle ja se sama paha riemuitsee. Kuihdu vaan pois. Pois. Tahdon kadota. Olla olematta.

Mutta kuitenkin teen kiltisti sen, mitä käsketäänkin. Siivoan, teen keittiöhommia ja syön, nousen vaikka väsyttää. Paitsi parina päivänä olen lipsunut siitä. Pakko selvitä taas toiseen kotimaahan, eikä tässä ole kauaa aikaa selvitellä päätään ennen matkaa. Vaikka pelkäänkin aikaa sen jälkeen. Mitä on, jos ei jaksa?

Kaikkein eniten inhoan täällä sitä, että sanotaan, että elämä on vielä edessä. Vihaan tuon lauseen kuulemista, sillä se ei todellakaan tunnu siltä, että elämä on vielä edessä silloin, kun itken pahaa oloani. Mistä kukaan voi tietää, onko minulla elämää enää edessä? Ei ainakaan sellaista, jota olisin toivonut. Käsketään hommata harrastuksia elämään, mutta entä jos voimat uupuu? Onhan minulla harrastuksia. Nyt kudon sukkia ja pipoa sukulaisvauvalle. Kutominen saa riittää, en todellakaan halua harrastuksia, joissa ollaan ihmisten ilmoilla. Eivätkä voimavarani sellaiseen riittäisikään.

Varjomaailma

En tiedä enää, tahtoisinko nousta edes kuolleista

Tuttuun helvettiin on kai helppo jäädä, kun ei tiedä taivaasta mitään

Liekö sellaista edes olemassa

Enkä tiedä enää, onko kyse enää tahdosta vai jaksamisesta

Jaksamiseni on haurasta lasia

Tai ilmaan haihtuvaa savua

On kai helpointa jäädä paikoilleen

omaan pehmustettuun hautaansa

Sillä henki on väsynyt etsimään taivasta, jota ei ole

Ehkä näin mikään ei voi enää satuttaa tai enempää säröjä tuottaa

Tai entä jos kuuluukin vaan varjomaailmaan

Sielujen vankilaan pimeässä kuilussa

Jos paikkani on tarkoitettu sinne

Riittääkö kenenkään voimat kipeämään sieltä ylös?

Ja jos pääseekin kerran ylös pilven reunalle, jos se on sittenkin totta,

ja sitten taas tipahtaakin

Saako moneen kertaan hajonneesta ehjää?