Nääthän miten reipas tänään oon

Löydän taas itseni pohtimassa, mitä tekisin blogin kanssa. Yli vuoden ajan on jo tuntunut siltä, että en voi kirjoittaa, mitä mielessä ihan oikeasti liikkuu tai jos kirjoitan, kirjoitan ympäripyöreästi tai runomuodossa. Ei siinä mitään, runot sopivat minulle paremmin kuin mainiosti, mutta kun on väsynyt ja masentunut, niin ei jaksaisi aina miettiä kauheasti, miten asettelee sanansa. Ylipäänsä olen ollut niin väsynyt ja kyllästynyt, että joinain iltoina en vaan edes jaksa olla netissä. En katsoa leffoja, sarjoja, en lukea blogeja tai edes Iltalehteä, puhumattakaan nyt siitä, että itse jaksaisin kirjoittaa.

Mietin, että mitä mieltä on ylipäänsä blogissa, jossa ei voi olla reheellinen? Alunperin loin blogin sitä varten, jotta voisin näpytellä ylös asiat, joista on vaikea muuten puhua. Nyt minulla on asioita, joista en voi puhua, mutten myöskään kirjoittaa. Se harmittaa minua ihan suunnattomasti. Blogi oli rakas harrastus, rakas paikka parin vuoden ajan, mutta nykyään se tuntuu lähinnä taakalta. Osittain siksi, että vuosien varrella on kerääntynyt lukijoita, ja haluaisin voida jakaa ajatuksiani muiden iloksi, ja kun en kykene siihen, tunnen huonoa omatuntoa. Osittain ehkä siksi, että kun kirjoitan, joudun mielettömästi sensuroimaan itseäni. Joudun ja joudun, pakkohan ei ole kuin kuolla, mutta kai sitten pelkään liikaa tuomitsevia ajatuksia, niin etten kykene enää olemaan oma itseni edes blogimaailmassa. Olen löytänyt muitakin väyliä ilmaista itseäni kuin vain blogi, mutta surukseni mikään ei tunnu samalta, mikään muu paikka tai keino ei tunnu yhtä omalta.

Tuntuu niin yksinäiseltä. Ihan mielettömän yksinäiseltä, kun tajuaa, että on taas yhtä sulkeutunut kuin yläasteella. Vain siksi, että ihmiset pitäisivät minusta. Näköjään olen ollut aika epävakaa aina, koska, mitä tahansa teettekin, niin älkää vain hylätkö minua ja minähän olen sellainen kuin haluatte minun olevan, jottei vaan sattuisi, tai sitten sulkeudun täysin. Pitää olla mahdollisimman miellyttävä tai niin läpinäkyvä, liukas, sellainen, josta ei saa otetta, ei millainenkaan, tunteeton, jotta kukaan ei keksisi minusta vikoja ja alkaisi vihaamaan minua. Muistan kuinka raskasta se oli melkein kymmenen vuotta sitten, kun joutui kuiskimaan salaisuutensa korkeintaan koulun vessojen seinille yksinään välituntisin. Yhtä raskasta se on edelleen.

Jostain kumman syystä koen deja-vun, kun kirjoitan tätä. Tai ei ehkä niin kummastakaan syystä, olenhan kirjoittanut kai monesti kuluneen vuoden aikana samanlaisista fiiliksistä. En kuitenkaan, edelleenkään, tahdo lopettaa bloggaamista kokonaan. En tahdo, mutta se jääköön nähtäväksi. En minä blogia ainakaan poista, sen olen päättänyt, vaikken kirjoittaisikaan.

Where do I go from here?

"Salida, mennäänkö juttelemaan," hoitaja 

kysyi, kun olin jakamassa lääkkeitäni dosettiin. Voi paska. Se kysymys ei vaan yksinkertaisesti voi enteillä mitään hyvää ja niin siinä kävikin, kuten pelkäsin. "Me ollaan tässä vähän mietitty, että kyllä sun pitäisi tulla takaisin sairaalaan matkan jälkeen."

Polilla tivasin omahoitajalta, että miksi. Miksi on pakko palata taas sairaalaan? Vaikka eihän hän sille mitään voi.

Matkan jälkeen takaisin... Vieläkin? Tuntuu niin turhauttavalta, että kahden kuukauden jaksosta tuli kolme kuukautta, sitten neljä. Ihan kuin en edistyisi yhtään mihinkään suuntaan ja toivon, että en joudu lusimaan täällä enää ainakaan viidettä kuukautta, sillä totta puhuen mulle alkaisi jo riittää. Olenhan suurimmaksi osaksi tänä vuonna tuijottanut vaan sairaalan seiniä. Sietänyt lukittuja ovia ja sääntöjä. Olo alkaa olla sellainen kuin olisin lintu lukittuna liian pieneen häkkiin. Vankilaan. Hullujen vankilalta tämä tuntuu. On vaan sääntöjä sääntöjen perään, raskaat ovet ja raavaat miehet vahtimassa, ettei vaan lähde ulos ilman lupaa, tosin ei tällä osastolla ihan niin pahasti. Mutta silti. Ei tämän pitänyt olla minun elämääni. Tahtoisin elää, kuten kuka tahansa muukin ikäiseni. Ostaa kaksion ja perustaa perheen. Sen sijaan olen lukittuna pois kaiken normaalin yhteiskunnan ulkopuolella.

Alan kai olla nähnyt jo kaiken, mitä - anteeksi nyt vain - mielisairaalassa voi vaan nähdä. Eräs harhainen potilas melkein hyökkäsi kimppuuni ja kannettiin suljetulle. Sen verran yhtäkkinen raivonpuuska pelästytti minut, että itkin mytyssä eteisen nurkassa, kunnes sain Diapamia. Ambulanssit ovat kaartaneet pihaan perässään poliisisaattue. Toinen potilas ei voinut syödä tietyn väristä ruokaa. Kolmas tuijottaa jatkuvasti, tämä tuijottaja on myös omien sanojensa mukaan ties missä korkea-arvoisessa virassa. Sitten on myös katatonisesta psykoosista kärsivä potilas. Olin mä sellaisista kuullut, mutten meinannut uskoa ennen kuin omin silmin näin sellaisen.

Tuijottaja on saanut monen hermot palamaan jatkuvalla tuijotuksellaan ja perässä kävelyllä. Osastolla on muutenkin viimeaikoina ollut kunnon hullunmylly päällä ja se on saanut mutkin sellaiseksi, että suunnilleen hypin seinille ja nauran kaikille jutuille, joita joku vain ikinä keksii heittää ilmoille. Kai hieman epävakaata, että imen toisten olotiloja itseeni. Eräs tyttö saapui itkien osastolle suljetun kautta. Mä näin siinä tytössä itseni, sellainen minäkin olin kesällä. Muistan, miten paljon itkin silloin ja minunkin reissuni kävi suljetun kautta. Muistot kesältä laskevat raskaan epätoivon viitan harteille ja musta tuntuu, että romahdan sen painon alle, kuolen sittenkin, enkä toivu tästä enää koskaan.

Onneksi olen saanut käydä kotilomilla, sillä se tekee ihan hyvää, että pääsee rauhoittumaan välillä ihan omaan sänkyyn ja voi kaikessa rauhassa kuulostella omia olotilojaan. Pääosin kotilomat ovatkin sujuneet melko nappiin, mitä nyt en ole jaksanut siivota joka kerralla ja kerran jouduin palaamaan osastolle, koska olo oli niin surkea. 

Kotiinpaluu pelottaakin. Totta kai. Enhän muuten olisi ollut sairaalassa, jos olisin asunut ongelmitta yksin asunnossani sen melkein neljä vuotta. Mitä jos kannan ongelmat taas mukanani kotiin? Mulla on ollut myös muutenkin alivireinen viikko, tai parikin, ja yliannostukset ovat taas varkain hiipineet mieleeni. Ruoka ei ole oikein maistunut ja Tenox 40 mg ei välttämättä ole saanut mua nukahtamaan, koska käyn niin ylikierroksilla tai vastaavasti paha olo on ollut niin massiivista, ettei siihen tehoa mikään rohto tai pilleri. Miten sitten kotona?

Olen miettinyt, että tokenenko enää koskaan sellaiseksi ihmiseksi, joka joskus olin; pystyin ainakin siivoamaan kotia, pitämään huolta itsestäni ja nuoremmasta sisarestani. Nyt hädintuskin jaksan raahautua aivan nurkan takana olevaan Siwaan ja ostaa ruokaa. Itkin maanantaina, koska tuskin koskaan tulen olemaan juuri sellainen, jollainen olin joskus. Psykoottinen masennusjakso jättää mielen ikuisesti säröille, ainakin jollain tapaa. Enkä tiedä, onko siitä mahdollista toeta koskaan täysin. Eihän särkynyt ja sitten kasaan liimattu kahvikuppikaan enää ole samanlainen kuin ennen ja yhtä kestävä kuin ennen.

En osaa elää, mutten tahdo olla osastollakaan. On vaan olo, että ei ole oma itsensä, eikä juuri ole mitään, ei edes kuulu minnekään.

Keskiviikkona on hoitokokous, kai siellä selviää lisää asioita.