Nääthän miten reipas tänään oon

Löydän taas itseni pohtimassa, mitä tekisin blogin kanssa. Yli vuoden ajan on jo tuntunut siltä, että en voi kirjoittaa, mitä mielessä ihan oikeasti liikkuu tai jos kirjoitan, kirjoitan ympäripyöreästi tai runomuodossa. Ei siinä mitään, runot sopivat minulle paremmin kuin mainiosti, mutta kun on väsynyt ja masentunut, niin ei jaksaisi aina miettiä kauheasti, miten asettelee sanansa. Ylipäänsä olen ollut niin väsynyt ja kyllästynyt, että joinain iltoina en vaan edes jaksa olla netissä. En katsoa leffoja, sarjoja, en lukea blogeja tai edes Iltalehteä, puhumattakaan nyt siitä, että itse jaksaisin kirjoittaa.

Mietin, että mitä mieltä on ylipäänsä blogissa, jossa ei voi olla reheellinen? Alunperin loin blogin sitä varten, jotta voisin näpytellä ylös asiat, joista on vaikea muuten puhua. Nyt minulla on asioita, joista en voi puhua, mutten myöskään kirjoittaa. Se harmittaa minua ihan suunnattomasti. Blogi oli rakas harrastus, rakas paikka parin vuoden ajan, mutta nykyään se tuntuu lähinnä taakalta. Osittain siksi, että vuosien varrella on kerääntynyt lukijoita, ja haluaisin voida jakaa ajatuksiani muiden iloksi, ja kun en kykene siihen, tunnen huonoa omatuntoa. Osittain ehkä siksi, että kun kirjoitan, joudun mielettömästi sensuroimaan itseäni. Joudun ja joudun, pakkohan ei ole kuin kuolla, mutta kai sitten pelkään liikaa tuomitsevia ajatuksia, niin etten kykene enää olemaan oma itseni edes blogimaailmassa. Olen löytänyt muitakin väyliä ilmaista itseäni kuin vain blogi, mutta surukseni mikään ei tunnu samalta, mikään muu paikka tai keino ei tunnu yhtä omalta.

Tuntuu niin yksinäiseltä. Ihan mielettömän yksinäiseltä, kun tajuaa, että on taas yhtä sulkeutunut kuin yläasteella. Vain siksi, että ihmiset pitäisivät minusta. Näköjään olen ollut aika epävakaa aina, koska, mitä tahansa teettekin, niin älkää vain hylätkö minua ja minähän olen sellainen kuin haluatte minun olevan, jottei vaan sattuisi, tai sitten sulkeudun täysin. Pitää olla mahdollisimman miellyttävä tai niin läpinäkyvä, liukas, sellainen, josta ei saa otetta, ei millainenkaan, tunteeton, jotta kukaan ei keksisi minusta vikoja ja alkaisi vihaamaan minua. Muistan kuinka raskasta se oli melkein kymmenen vuotta sitten, kun joutui kuiskimaan salaisuutensa korkeintaan koulun vessojen seinille yksinään välituntisin. Yhtä raskasta se on edelleen.

Jostain kumman syystä koen deja-vun, kun kirjoitan tätä. Tai ei ehkä niin kummastakaan syystä, olenhan kirjoittanut kai monesti kuluneen vuoden aikana samanlaisista fiiliksistä. En kuitenkaan, edelleenkään, tahdo lopettaa bloggaamista kokonaan. En tahdo, mutta se jääköön nähtäväksi. En minä blogia ainakaan poista, sen olen päättänyt, vaikken kirjoittaisikaan.

Where do I go from here?

"Salida, mennäänkö juttelemaan," hoitaja 

kysyi, kun olin jakamassa lääkkeitäni dosettiin. Voi paska. Se kysymys ei vaan yksinkertaisesti voi enteillä mitään hyvää ja niin siinä kävikin, kuten pelkäsin. "Me ollaan tässä vähän mietitty, että kyllä sun pitäisi tulla takaisin sairaalaan matkan jälkeen."

Polilla tivasin omahoitajalta, että miksi. Miksi on pakko palata taas sairaalaan? Vaikka eihän hän sille mitään voi.

Matkan jälkeen takaisin... Vieläkin? Tuntuu niin turhauttavalta, että kahden kuukauden jaksosta tuli kolme kuukautta, sitten neljä. Ihan kuin en edistyisi yhtään mihinkään suuntaan ja toivon, että en joudu lusimaan täällä enää ainakaan viidettä kuukautta, sillä totta puhuen mulle alkaisi jo riittää. Olenhan suurimmaksi osaksi tänä vuonna tuijottanut vaan sairaalan seiniä. Sietänyt lukittuja ovia ja sääntöjä. Olo alkaa olla sellainen kuin olisin lintu lukittuna liian pieneen häkkiin. Vankilaan. Hullujen vankilalta tämä tuntuu. On vaan sääntöjä sääntöjen perään, raskaat ovet ja raavaat miehet vahtimassa, ettei vaan lähde ulos ilman lupaa, tosin ei tällä osastolla ihan niin pahasti. Mutta silti. Ei tämän pitänyt olla minun elämääni. Tahtoisin elää, kuten kuka tahansa muukin ikäiseni. Ostaa kaksion ja perustaa perheen. Sen sijaan olen lukittuna pois kaiken normaalin yhteiskunnan ulkopuolella.

Alan kai olla nähnyt jo kaiken, mitä - anteeksi nyt vain - mielisairaalassa voi vaan nähdä. Eräs harhainen potilas melkein hyökkäsi kimppuuni ja kannettiin suljetulle. Sen verran yhtäkkinen raivonpuuska pelästytti minut, että itkin mytyssä eteisen nurkassa, kunnes sain Diapamia. Ambulanssit ovat kaartaneet pihaan perässään poliisisaattue. Toinen potilas ei voinut syödä tietyn väristä ruokaa. Kolmas tuijottaa jatkuvasti, tämä tuijottaja on myös omien sanojensa mukaan ties missä korkea-arvoisessa virassa. Sitten on myös katatonisesta psykoosista kärsivä potilas. Olin mä sellaisista kuullut, mutten meinannut uskoa ennen kuin omin silmin näin sellaisen.

Tuijottaja on saanut monen hermot palamaan jatkuvalla tuijotuksellaan ja perässä kävelyllä. Osastolla on muutenkin viimeaikoina ollut kunnon hullunmylly päällä ja se on saanut mutkin sellaiseksi, että suunnilleen hypin seinille ja nauran kaikille jutuille, joita joku vain ikinä keksii heittää ilmoille. Kai hieman epävakaata, että imen toisten olotiloja itseeni. Eräs tyttö saapui itkien osastolle suljetun kautta. Mä näin siinä tytössä itseni, sellainen minäkin olin kesällä. Muistan, miten paljon itkin silloin ja minunkin reissuni kävi suljetun kautta. Muistot kesältä laskevat raskaan epätoivon viitan harteille ja musta tuntuu, että romahdan sen painon alle, kuolen sittenkin, enkä toivu tästä enää koskaan.

Onneksi olen saanut käydä kotilomilla, sillä se tekee ihan hyvää, että pääsee rauhoittumaan välillä ihan omaan sänkyyn ja voi kaikessa rauhassa kuulostella omia olotilojaan. Pääosin kotilomat ovatkin sujuneet melko nappiin, mitä nyt en ole jaksanut siivota joka kerralla ja kerran jouduin palaamaan osastolle, koska olo oli niin surkea. 

Kotiinpaluu pelottaakin. Totta kai. Enhän muuten olisi ollut sairaalassa, jos olisin asunut ongelmitta yksin asunnossani sen melkein neljä vuotta. Mitä jos kannan ongelmat taas mukanani kotiin? Mulla on ollut myös muutenkin alivireinen viikko, tai parikin, ja yliannostukset ovat taas varkain hiipineet mieleeni. Ruoka ei ole oikein maistunut ja Tenox 40 mg ei välttämättä ole saanut mua nukahtamaan, koska käyn niin ylikierroksilla tai vastaavasti paha olo on ollut niin massiivista, ettei siihen tehoa mikään rohto tai pilleri. Miten sitten kotona?

Olen miettinyt, että tokenenko enää koskaan sellaiseksi ihmiseksi, joka joskus olin; pystyin ainakin siivoamaan kotia, pitämään huolta itsestäni ja nuoremmasta sisarestani. Nyt hädintuskin jaksan raahautua aivan nurkan takana olevaan Siwaan ja ostaa ruokaa. Itkin maanantaina, koska tuskin koskaan tulen olemaan juuri sellainen, jollainen olin joskus. Psykoottinen masennusjakso jättää mielen ikuisesti säröille, ainakin jollain tapaa. Enkä tiedä, onko siitä mahdollista toeta koskaan täysin. Eihän särkynyt ja sitten kasaan liimattu kahvikuppikaan enää ole samanlainen kuin ennen ja yhtä kestävä kuin ennen.

En osaa elää, mutten tahdo olla osastollakaan. On vaan olo, että ei ole oma itsensä, eikä juuri ole mitään, ei edes kuulu minnekään.

Keskiviikkona on hoitokokous, kai siellä selviää lisää asioita.

Under water but breathing just fine

Syksy vaihtuu hiljalleen talveen ja vuoden viimeisiä päiviä viedään. Lyhyestä sairaalajaksosta tuli yli kolmen kuukauden mittainen. Marraskuun alussa oli hoitokokous, enkä ole kotiutumassa ennen kuin lähden ulkomaille. Aluksihan kyseessä piti olla pitempiaikainen jakso kuin viikko tai pari, mutta kuitenkin maksimissaan kaksi kuukautta.

En tiedä, onko olo mahtava. Ei kai se voi olla, sillä sosiaalityöntekijän kanssa laitettiin menemään hakemus korotettua hoitotukea varten. Jos sen saa, niin kyllä sitä täytyy olla aika heikossa hapessa. Varovasti uskallan jopa toivoa, että se hakemus menisi läpi, koska Kelastakin suositeltiin ehdottomasti laittamaan uusi lausunto tulemaan, jos vointi on kerran huonontunut oleellisesti viimevuoteen nähden. En mä ilman puhelua Kelaan olisi uskaltanut laittaa hakemusta menemään. Vieläkään en uskalla kuitenkaan hurrata korotetun hoitotuen puolesta, jotten vaan kokisi karvasta pettymystä lopulta. Myönnän kyllä, että jos se ei mene läpi, niin harmittaa silti, koska lomakkeiden täyttäminen ja oman tilansa kuvaaminen ei ollut mitenkään kaikkein helpoin juttu juuri nyt. Jos toivon liikoja, niin petyn enemmän.

En mä mikään korotetun hoitotuen arvoinen "hullu" tietentahtoen halua olla, mutta olisi se taloudellisesti suuri helpotus, koska sairaalamaksut tulevat maksamaan maltaita, ainakin eläkeläisen pussista maksettuna. Korotetusta hoitotuesta saisi edes jonkin verran apua hoitonsa maksamiseen.

Mutta voinnistani ja kuulumisistanihan minun piti kirjoitella, joten takaisin aiheeseen. Vasta nyt, yli kahden kuukauden jälkeen nukun paremmin. Voihan se olla sen ansiota, että ulkona vallitsee kaamos, tai sen ansiota, että iltaisin menee nykyään Deprakinea, joka on aavistuksen väsyttävämpi lääke kuin Lamictal. Sain myös vaihtaa huonetta rauhallisempaan. Katatonisessa tilassa oleva potilas kun ei kauheasti ainakaan yöuniani häiritse. Oli miten oli, olen todella helpottunut siitä, että vihdoin saan nukutuksi. Eihän tässä ollakaan menty melkein samoilla silmillä jostain kesäkuusta lähtien. 

Lamictal tosiaan vaihdettiin Deprakineen, koska harmikseni allergisoiduin Lamictalille. Nyt kuitenkin tuntuu, että ei se Deprakine olekaan niin maineensa veroisen kauhea lääke. Ehkäpä joku maanikko ei pidä sen vaikutuksesta, kun mania häipyy takuulla Deprakinen avulla, mutta en mä ainakaan jaksa käydä ylikierroksilla, joten Deprakinen rauhoittava ja tasaava vaikutus on tässä ja nyt minulle ihan suotuisa. Toivon todella, että se sopii mulle myös jatkossa, enkä allergisoidu sille tai saa mitään muitakaan kamalia sivuvaikutuksia. Minä kun en ole mikään innokas laittamaan pilleriä suuhuni, niin intoa niihin on vielä vähemmän, jos ne tekevät minusta a) sumussa elävän zombien tai b) aiheuttavat mitä tahansa seuraavista sivuvaikutuksista: pakkoliikkeet, kaikenlainen nykiminen, kutina tai lihasjäykkyys.

Yleisesti ottaen en osaa sanoa mielialastani mitään. Se vaihtuu taas tuuliviirin lailla, ja pelkäänkin, että seuraava ongelmani onkin joku sekamuotoinen jakso, enkä pääse aikoihin pois sairaalasta, vaan joudun palaamaan tänne matkani jälkeenkin vielä. Pelkään julkisilla paikoilla saavani epilepsiakohtauksen, vaikka miksi ihmeessä saisin. En minä sairasta edes epilepsiaa. Juuri, kun luulin sosiaalisten tilanteiden ja julkisten paikkojen pelon laantuneen, niin uutta vaivaa niide saralla pukkaa. 

Välillä olen niin väsynyt, että nukun kaksi päivää putkeen. Mietin, että hitot tästä elämästä. Hitot tästä elämästä, kun haluaisin itkeä, haluaisin pois, miksi minä edes elän. Olisinpa kuollut johonkin itsetuhoiseen tempaukseeni. Kuka minua tarvitsee? En ole erityinen, en se ystävä, joka osaa aina antaa neuvoja. En se hauskin tai huumorintajuisin. En ole tyttöystävämateriaalia, vihaan sitä, joka peilistä tuijottaa takaisin. En ole tyttöystävämateriaalia, koska ei kukaan edes kehtaisi esitellä hullua tyttöystäväänsä. En minä ole mitään. Silti en pääse eroon siitä naamiosta, joka on sosiaalinen, tai ainakin yrittää olla, vaikka mielessä pyörisi tuhat ja yksi itsetuhoista ajatusta. En mä voi kuitenkaan mokata, koska muuten en pääse matkalle. Välillä tuntuu, että hymyilen väkisin läpi kyynelten, ja uskokaa pois, se on raskasta.

Toisina päivinä olen taas saanut hirveästi aikaiseksi kutomuksia ja innostun lehdissä olevista uusista neulemalleista. Menen tuulispäänä osaston ryhmä rämän mukana ja nauran vatsani kipeäksi huumorille, jota ei voi ymmärtää, ellei ole itse viettänyt osastolla aikaa pitkään.

Osastolla aika on kulunut kummasti. Ikään kuin olisin vasta tullut tänne, mutta ihan huomaamatta lehdet eivät ole enää vihreitä, ne ovat kellastuneet ja lopulta pudonneet. Kun tulin tänne, oli vielä 20 astetta lämmintä, mutta nyt tarvitsee kääriytyä jo paksumpaan takkiin. Enkä oikein käsitä, missä ihmeen sumussa olen elänyt. Viikot vaan kuluvat, eikä huonossa jamassa edes jaksa huomioida, miten vuodenajat vaihtuvat ja aika kuluu. Oikeastaan olen ollut osastolla kesäkuusta lähtien, silloin olin suljetulla ja heinäkuussa jonkin aikaa avolla, vain elokuu on kokonainen kuukausi, jolloin olen ollut kotona.

Kotilomilla olen sentään päässyt käymään. Muuten täällä tulisi oikeasti hulluksi. Kotilomat on vaan menneet lähinnä nukkumiseen, mutta viime viikolla sain jopa suihkukaapin jynssättyä. Kotona on ihan hyvä olla, koska se on kuitenkin minun kotini. Suurin osa näistä potilaista asuu jossain palvelutalossa, joten siinä mielessä olen onnekas. Ahdistun silti tekemisen määrästä kotona, kun en ole tehnyt siellä mitään pientä järjestelyä kummempaa sitten kevään, jolloin pistin kämpän kiiltämään. Tuntuu, että on ihan liikaa vaadittu pestä lattiat, kylpyhuone ja järjestää vaatehuone. Kirjaimellisesti tuntuu siltä, että romahtaa tekemisen alle. Tietysti kotonakin ahdistun ja masennun, mutta olen vaan oppinut olemaan onnellinen siitä, että se on minun kotini, remontoitu ja nätti. Ei palveluasunto, vaan minun asuntoni, jossa on minun sääntöni.

Olen kirjoittanut jo varmaan sata kertaa, että tämä vuosi on ollut elämäni rankin. Sitä se tosiaan on ollut. On vaikea nähdä valoa tunnelin päässä ja välillä tuntuu, ettei sitä ole edes. Pelkäänkin sitä, kun koittaa aika taas palata omilleen. Entä jos elämä jatkuu tällaisena? Mitä jos olen kohta taas sairaalassa? Mitä jos tämä tauti vie hengen? Taas tulee kesä, joka on mulle vaikeaa aikaa, olenko taas puolet vuodesta osastolla?

Mä toivon, etteivät asiat mene niin. Toivon. Toivon todella.

Osastolla edelleen

Kohta tulee kaksi kuukautta osastolla täyteen. Mihin ihmeeseen aika on kulunut? Tavallaan pelkään kotiutumista, mutta ei sairaala ole kotini. Ei tänne voi ikuisiksi ajoiksi jäädä asustelemaan, vaan toisin oli ennen, joskus sata vuotta sitten. En mä täällä haluaisikaan viettää loppuelämääni, mutta olo on hankala. 

Olen varmaan kirjoittanut miljoona kerta, että tämä vuosi on ollut elämäni raskain. Sitä se todella on ollut. En koe, että paha olo olisi hellittänyt vieläkään. Nyt siitä on kohta puoli vuotta, kun masennusjakso päätti uusia täydellä voimallaan. Viime päivinä pakkoajatukset ovat taas hiipineet varkain mieleeni. Ahdistavaa. Niin helvetin ahdistavaa ja raskasta. Eikö tämä koskaan lopu, lääkityksestä huolimatta? Ensimmäistä kertaa myös pelkään olevani liian huonona päästäkseni matkustamaan. Päivät kiitävät vauhdilla eteenpäin, eikä joulukuuhun ole pitkä aika.

Mitä siis osastolle kuuluu? Lauantaina sitten kesken kotiloman allergisoiduin Lamictalille. Nyt ottaa päähän ja muuten ihan vitusti ottaakin. Kerrankin luulin löytäneeni lääkityksen, joka ei vie koko persoonaani pois, ja sitten totta kai saan sellaisen reaktion, että olin kauttaaltani punaisten laikkujen peitossa, enkä saanut henkeä. Luojan kiitos, mulla on inhaloitavaa kortisonia kotona allergioiden varalle, joten selvisin ilman päivystysreissua. Harmittaa ihan vietävästi, vaikka tilalle nyt vaihdettiinkin sitten Deprakine. Sen sivuvaikutukset eivät kuulosta vaan kovin houkuttelevilta. Miten olisi hiusten lähtö, monirakkulaiset munasarjat tai maksavaurio? Houkuttelevaa? I think, I'll pass. Deprakine ei ole ainakaan vielä tehnyt musta typerää zombia, jonka ajatus leikkaa etanan vauhtia. Mutta silti, siitä huolimatta harmittaa. Lamictal olisi muuten sisältänyt vähemmän haittavaikutuksia. Paitsi sen ihottuman. Se helvetin ihottuma, joka voi tulla missä vaiheessa hoitoa tahansa, vaikka olisi popsinut sitä pilleriä vuosikaudet.

Harmittaa, harmittaa, vituttaa. Koen, että tarvitsen tunteitani, vaikkakin ne ovat raskaita. Pelkään, että Deprakine poistaa niitä liiaksi. En minä ole minä, jos en tunne mitään. En minä ole minä, jos en saa vuotuista siivousmaniaani. Tarvitsen tunteeni ollakseni luova.

Nykyään myös joudun nukkumaan huonekaverin kanssa ja se tekee mut ihan hemmetin väsyneeksi. Missä asiassa nyt en olisi herkkä, mutta ainakin toisen kanssa samassa huoneessa nukkumisesta ei tule mitään. Kunnon yöunet ovat jo monena päivänä jääneet väliin. Vaikka miten koittaisin käyttää korvatulppia, herään silti joka ikiseen pieneenkin käännähdykseen tai äännähdykseen. Kämppikselläni on vaan niin eri unirytmi kuin minulla. Siksi olenkin siirtynyt useampana päivänä nukkumaan sohvalle aamuyöstä. Kiellettyä tai ei, mutta en halua taas seota sellaiseen kuntoon valvomisesta, että joudun suljetulle. Eräskin viikko aloin saada rytmihäiriöitä valvomisesta, enkä oikeastaan kyennyt mihinkään aktiviteettiin, vaikka kovasti yritettiinkin painostaa. Sain sentään beetasalpaajaa, kun luulin oikeasti sydämeni sanovan itsensä irti. Hoitsujen pitäisi itse ensin nukkua 2 tuntia kaksi kertaa viikossa ja loput pätkittäistä 6h unta ja sitten koittaa pysyä päivisin jalkeilla. Helppo se on sellaisen ihmisen sanoa, joka tuskin tietää tuon taivaallista siitä, mitä unettomuus ihan oikeasti, tosissaan on.

Huonon nukkumisen takia kotilomat ovat menneet, miten ovat menneet. Suurimman osan ajasta olen nukkunut ja hereillä ollessani olen liian väsynyt tehdäkseni mitään. Lääkkeet jäävät ottamatta, sillä joko en halua typerää tasaista oloa tai sitten pelkään sivuvaikutuksia. Olen nimittäin saanut kaksi kertaa elämäni aikana anafylaksian lääkkeiden takia ja ne ovat jättäneet muhun sellaiset traumat, että pelkään nykyään jokaista lääkettä. Tiedostan ihan itse, ettei lääkkeiden jättämättä ottaminen ole järkevää, mutta impulssit ja pelko vaan useimmiten voittavat, jos olosuhteet eivät ole valvotut. 

Kaverin synttäreistäkin oli vaikea kieltäytyä, sillä pelkäsin loukkaavani ja suututtavani toisen jättäytymällä pois. Ihan sama, millä syyllä. Meinasin jo perua vointiini vedoten, mutta sitten muistin, miten itsekäs paska olisin ollut ja pakkoajatukset itsensä vahingoittamisesta palasivat voimakkaana, joten hammasta purren sitten vaan menin sinne, vaikkei ollenkaan olisi huvittanut sosialisoida. Vieläpä suurimmaksi osaksi tuntemattomien ihmisten kanssa. En minä osaa smalltalkata. En mä osaa. En osaa olla vieraiden ihmisten seurassa luontevasti.

Jotenkin olen myös niin uupunut, rämmin epätoivoisessa suossa, niin en tosiaan tiedä, miten selviän ensi viikonlopusta kotilomalla. Sitä paitsi koen kotilomat painostamisena. Minä nyt vaan olen epävakaa ja asetun sairaalaan liiaksi. Muut saavat kyllä valita lomansa vointinsa mukaan, mutten minä. Sekin mua tässä touhussa kyrpii.

Sentään joitain asioita olen saanut sairaalan avuin eteenpäin. Ainakin aletaan hakea korotettua hoitotukea, koska Kelan tantat olivat sitä mieltä, että mulla voisi olla jopa mahdollisuus saada sitä, koska oikeastaan olen ollut melkein koko vuoden sairaalassa. Tammikuussa, huhtikuussa, kesäkuussa, heinäkuussa ja nyt syyskuusta eteenpäin. Vointikin on huonompi kuin aikoihin. Tuntuu kuin olisin vaeltanut vuoden läpi jonkun helvetin.

Muuten tykkään tästä meidän potilasporukasta. Ehkä senkin jättäminen aikoinansa sitten tuntuu haikealta, koska viimeistään joulukuussa kotiudun, kun lähden reissuun. Olen kutonut sukkia naisen kanssa, jonka tapasin ensimmäisen kerran osastolla joskus kolme vuotta sitten. Nuorempiin potilaisiin olen taasen tartuttanut kiinnostuksen rakennekynsiä kohtaan.

Silti mulla on sellainen olo, että mä pelkään. Ihan helvetisti. Tätä koko elämää.

The madness is in your genes

Nyt mä kai ymmärrän, miksi olen tällainen. Hullu. Nyt tiedän, mistä perin tunne-elämäni vuoristoradan ja miksi joskus kaikki on niin mustaa ja pimeää joskus, toisinaan värikästä ja miksi usein tuntuu niin toivottomalta, että pohtii olevansa parempi mullan alla. Tiedän, miksi rakastan palavasti tai vihaan niin, etten edes näe eteeni. Geeneissä se on. Mutta siitä ei puhuta, että isoisoäitikin oli hullu. Siitä ei saanut koskaan, ikinä kertoa kellekään. Ettei kukaan vain ajattelisi, että se on hullu. Tosin mistä muustakaan meidän suvussa oltaisikaan reheellisiä tai voitaisiin puhua avoimesti. Sydänongelmistakaan ei puhuta. Asiat vain ovat ja kai jokainen on tietoinen, mutta niistä ei koskaan hiiskuta. Isoisoäiti ei ole ainoa, ei kenenkään muunkaan skitsofreniasta puhuta. Tai kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. 

Toisaalta mä olen katkera kuulemastani. Ehkä saattaisi tuntea itsensä edes hieman vähemmän hylkiöksi ja mustaksi lampaaksi, jos tietäisi, että monella suvussa on mielenterveysongelmia. Ehkä jos olisi tiennyt, sairastumista olisi voinut ehkäistä. Jossittelu on turhaa, ehkä me oltaisiin kaikki hulluja silti, mutta ajatus siitä, että jotain olisi voinut tehdä, muttei koskaan tehty, suututtaa minua. 

Joskus mä mietin äitiäkin, jos valvon. Sitä, kun se valvoi koko yön, onko sekin geeneissä? Kun mä kömmin äidin viereen nukkumaan pienenä ja kysyin, miksi se on hereillä vieläkin, niin se sanoi vaan, että aikuiset voivat valvoa. Sekin oli herkkä ihminen. Joskus se innostui maalaamaan ja maalasi koko yön. Mistään ei puhuta, niin ei ole aavistustakaan, oliko se vain sen luonne, vaiko meidän suvun hulluutta. En tiedä.

Ylipäänsä suututtaa, että miksi, yhä tänäkin päivänä, mielenterveysongelmat ovat tabu, mörkö, josta ei tahdota puhua, jota ei tahdota kohdata. Joskus olen kateellinen, kun ihmiset voivat kirjoittaa blogia vaikka syövästä omilla kasvoillaan. Häpeämättä. Eikä sitä nähdä huomionhakuisena tai nolona, vaan vertaistukena muille. Sen sijaan kirjoittaminen viiltelystä, syömättömyydestä tai lääkkeiden yliannostuksista ja halusta kuolla, on huomionhakua. Kai sitä on vaikea ymmärtää, koska toisen pään sisälle ei näe, eikä tunne samoja tunteita, eikä sairas mieli näy ulospäin välttämättä. Toisaalta, ei terve ihminen voi tietää myöskään, mitä syöpäpotilas tuntee tai millaista se tuska on. Miksi on hyväksyttävämpää toivoa kuolemaa fyysisen kuin henkisen kivun takia?

Välillä mä olen niin kyllästynyt häpeämään, että tekisi mieli vaan sanoa kaikille, että joo, minä olen hullu, enkä käy töissä. Diagnoosien mukaan epävakaa, mielialahäiriöinen, kroonisesti itsetuhoinen, uniongelmainen, pelkään välillä sosialisointia kuollakseni, kesällä psykoottinen ja nyt muka vielä syömishäiriöinenkin. Enkä muuten tahallani, tarkoituksella ole valinnut yhtäkään niistä. Kuten en vaikkapa migreeniäkään. Toistaiseksi mussa ei vaan ole sisua olla avoin asian kanssa, en tahdo kuunnella vähätteleviä lausahduksia ja rumia sanoja. Ihan vaan, koska ne oikeasti sattuvat ja kovasti sattuvatkin. Ei musta ole siihen, ei ainakaan nyt.

Ei, jos olisin saanut valita, niin kaikki olisi ihan toisin. Mulla olisi kissa, koulut käytynä, nauttisin asioista. Ehkä mies, häät ja pari lastakin, sekä kaunis koti. Ennenkaikkea voimia koko hiton vaikeaan elämään. Enkä olisi koskaan joutunut osastolle, tai koskaan tuntenut sellaista tuskaa, että on ollut pakko yliannostaa lääkkeillä tai skipata pari ateriaa. En pelkäisi hylkäämistä, vaan ajattelisin niin kuin muut, että jos välit menevät jonkun kanssa poikki, niin se ihminen ei vain ollut arvoiseni. Haluaisin joskus katsoa peiliin, näkemättä virheitä joka puolella, ja todeta, että olen ihan hyvä ihminen. Tervettä itsetuntoa kai kaipaisi.

Syvällisiä mietteitä yön kunniaksi.

Arkea osastolla

Jotenkin on voimat niin loppu ja niin paljon asioita mielessä, etten ole saanut kirjoitettua. Siitä huolimatta, että kyllä mä haluaisin dokumentoida tämänkin ajanjakson. Olkoonkin paskin jaksoni tähän mennessä. Tai ainakin melkein. Pitkäaikaisosastolla on kuitenkin normaaleja arkiaskareita, siivoamista, ruuanlaittoa ja keittiöhommia niin, että tällainen ihmisen varjokuva, joka on hädintuskin hengittänyt kuluneen vuoden aikan, uupuu siitä työmäärästä. Vaikka ihan normaalin ihmisen arkeen kuuluu osata valmistaa ateria itselleen. Kuuluu tiskata ja siivota, jopa huolehtia pölyjen pyyhkimisestä. Ei kyse suinkaan ole siitä, ettenkö osaisi. Vallan hyvin osaankin, kun sille päälle satun. Silti, kun ei ole tehnyt mitään sellaista pitkään aikaan, se vie ihan uskomattomasti voimia. Olen kärsinyt varmaan kolmena päivänä viime viikolla kalloa poraavasta migreenistä ja olen aivan rättiväsynyt, vaikka nukkuisinkin sen normaalin ihmisen tarvitsemat kahdeksan tuntia. Ei. Minä tarvitsen 9 - mieluiten 10 tuntia. Aamulla nousemiset ovat tuskaa ja pari kertaa mulle onkin tultu huomauttamaan, kun en ole ollut näkösällä aamiaispöydässä.

Olen nyt ollut pian kuukauden osastolla. Aika on kulunut uskomattoman nopeasti, koska päivät toistuvat aina kaavamaisesti. Ruokailut ja kaikenmaailman terapiaryhmät ovat aina samaan aikaan, eikä viikossa ole mitään kohokohtia. Paitsi ehkä se, kun perjantaisin saa kahvia ja pullaa osastokokouksen jälkeen. Aika kuluu liian nopeasti ja alan taas huolestumaan kotiinpaluusta. Ei mua vielä olla kotiuttamassa ainakaan kuukauteen, mutta silti päässä pyörii jo miljoona ajatusta. Entä jos. Entä jos en jaksakaan, pystykään elämään enää oikeasti? Entä jos päätyy siihen vaihtoehtoon, siihen epätoivoisimpaan? Kun elämä tuntuu sietämättömältä. Tähän asti olen ollut aivotoiminta lääkkeistä lamattuna sen verran, etten ole oikeastaan tuntenut tai pystynyt ajattelemaan mitään viimeiseen kuukauteen, mutta nyt taas tunnen. Pelkään, ahdistun, olen epätoivoinen. Enkä tiedä oikeastaan kumpi on pahempaa, se kun ei tunne mitään ja haluaa satuttaa itseään siksi vai se, että taas tuntee sitä vanhaa, tuttua tuskaa.

Niin ja lääkitysasioihin, kun ne tuppaavat ihmisiä yleensä kiinnostamaan. Niin edelleen mennään Voxralla ja Lamictalilla. Cipralex jätettiin pois, koska tämän osastonlääkärin mielestä kiipeäisin lähinnä pitkin seiniä, jos mulle moinen coktail tarjoiltaisiin. Alkuaikoina koitettiin, josko Triptyl pienellä annoksella olisi auttanut uneen, ettei pilaisi Tenoxeista lopullisesti tehoja. No, ei se auttanut. Ei 10 mg, eikä myöskään liiemmin 25 mg. Sen jälkeen kieltäydyin enää pistämästä moista pilleriä suuhuni. Lääkärikin totesi, että kyllä sen tolla annoksella pitäisi nukuttaa, jos nukuttaisi. Mä lähinnä piristyin! 25 mg kohdalla verenpaineeni nousi varsin epämiellyttäviin lukemiin, ja sain elämäni pelottavimman unihalvauksen. Heräsin keskellä yötä niin, että näkökykyni oli kadonnut, enkä pystynyt liikkumaan. Unihalvaukset ovat sinänsä tuttua kauraa mulle, mutta tuo näönmenetys sai niskavillat pystyyn ihan oikeasti, paniikkikohtaukseen asti, vaikka näkö palasikin, kun suljin silmät ja avasin ne uudelleen taas. Totta kai jälkikäteen kuumottelin aivoinfarkteja ja ties mitä. Sitä paitsi varmaan saan Lamictalistakin jonkun vaarallisen ihoreaktion. Luulotauti on siis harvinaisen voimissaan.

Kuitenkin mua ovat vaivanneet syyllisyyden tunteet. Kuulunko mä edes osastolle vai olenko pelkästään harvinaisen (asenne)vammainen ihminen? Tunnen, että vien jonkun muun paikan. Jonkun, joka tarvitsisi apua kipeämmin kuin minä. Koska enhän minä ole mitään. Mutta jos menisin kotiin, tuntisin kuolevani sinne. Tai ehkä kirjaimellisesti kuolisinkin, koska tuntuu siltä, etten jaksa enää mitään. Tätä elämää. Että se ei ole minua varten.

Pakkoajatukset lääkkeiden yliannostamisesta ovat kiusanneet koko päivän. Ajatukset siitä, että on pakko hakata, satuttaa, olen niin täynnä vihaa. Vihaa itseäni kohtaan. Lisäksi jokin minussa vakuuttaa, jankuttaa, että se on oikein minulle. Vaa'an viisari pysähtyy 40 kg:n kohdalle ja se sama paha riemuitsee. Kuihdu vaan pois. Pois. Tahdon kadota. Olla olematta.

Mutta kuitenkin teen kiltisti sen, mitä käsketäänkin. Siivoan, teen keittiöhommia ja syön, nousen vaikka väsyttää. Paitsi parina päivänä olen lipsunut siitä. Pakko selvitä taas toiseen kotimaahan, eikä tässä ole kauaa aikaa selvitellä päätään ennen matkaa. Vaikka pelkäänkin aikaa sen jälkeen. Mitä on, jos ei jaksa?

Kaikkein eniten inhoan täällä sitä, että sanotaan, että elämä on vielä edessä. Vihaan tuon lauseen kuulemista, sillä se ei todellakaan tunnu siltä, että elämä on vielä edessä silloin, kun itken pahaa oloani. Mistä kukaan voi tietää, onko minulla elämää enää edessä? Ei ainakaan sellaista, jota olisin toivonut. Käsketään hommata harrastuksia elämään, mutta entä jos voimat uupuu? Onhan minulla harrastuksia. Nyt kudon sukkia ja pipoa sukulaisvauvalle. Kutominen saa riittää, en todellakaan halua harrastuksia, joissa ollaan ihmisten ilmoilla. Eivätkä voimavarani sellaiseen riittäisikään.

Varjomaailma

En tiedä enää, tahtoisinko nousta edes kuolleista

Tuttuun helvettiin on kai helppo jäädä, kun ei tiedä taivaasta mitään

Liekö sellaista edes olemassa

Enkä tiedä enää, onko kyse enää tahdosta vai jaksamisesta

Jaksamiseni on haurasta lasia

Tai ilmaan haihtuvaa savua

On kai helpointa jäädä paikoilleen

omaan pehmustettuun hautaansa

Sillä henki on väsynyt etsimään taivasta, jota ei ole

Ehkä näin mikään ei voi enää satuttaa tai enempää säröjä tuottaa

Tai entä jos kuuluukin vaan varjomaailmaan

Sielujen vankilaan pimeässä kuilussa

Jos paikkani on tarkoitettu sinne

Riittääkö kenenkään voimat kipeämään sieltä ylös?

Ja jos pääseekin kerran ylös pilven reunalle, jos se on sittenkin totta,

ja sitten taas tipahtaakin

Saako moneen kertaan hajonneesta ehjää?

Emotionless

Milloin osastoelämästä tuli niin normaalia, ettei se enää herätä tunteita? Milloin siitä tuli niin normaalia, etten jaksa edes purkaa tuntojani mihinkään? Tai mitä tuntoja? Kun koen, etten tunne mitään. En mitään, vaikka siirryin pitkäaikaisosastolle ehkä kaksi viikkoa sitten. En muista, koska aika on täällä ajatonta.

Pitikö tän koskaan olla ihan okei, ihan normaalia? Niin normaalia arkea, että siihen tottuu ja turtuu. Niin normaalia, että yksinkertaisesti sisustettu huonekin, jossa on vain sänky ja yöpöytä, sekä jääkylmät lattiat ja vihreät seinät ympärillä, tuntuu ihan normaalilta.

En osaa enää edes itkeä. En enää ahdistu vankilamaisista huoneista. Ehkä etäisesti tunnen surua käydessäni kotona, kun tajuan, miten kaunis kotini loppujenlopuksi onkaan, mutten pärjää siellä. Miksen voi vaan pärjätä siellä? Siivota ja laittaa ruokaa niin kuin normaalit ihmiset?

Loppujenlopuksi sekin on ihan vitun surullista, että tästä touhusta on tullut niin normaalia, ettei se hetkauta tunteita suuntaan tai toiseen. Ehkä hieman pelkään sitä, että jos täällä menee huonosti, niin sitten joutuu pitkäaikaiselle suljetulle.

Tuntuu, että olen elävä kuollut, jolla ei ole mitään väliä, missä vietän aikani. Tunteet on tapettu, enkä tiedä, kumpi on loppujenlopuksi pahempi tunne, tuntea loputonta tyhjyyttä ja välinpitämättömyyttä vai olla niin pohjattoman masentunut, että sattuu? 

Wake me up when depression ends

Kesä oli ja meni. Nyt on sitten virallisesti syksy. Masentunut mieliala sen sijaan pysyy. Yleensä mieliala on mennyt parempaan päin syksyn tullen, mutta toisin on tänä vuonna. Taisi olla kolme vuotta sitten, kun viimeksi olin tosi pitkään masentunut. Keväästä seuraavaan tammikuuhun, mutta silloin toivuinkin liian monesta asiasta. Toistelen, että nyt ei ole mitään syytä. Ei mitään.

Syksy tuoksuu. Pitäisi mennä paremmin. Sen sijaan kysyn itseltäni uudelleen ja uudelleen kävellessäni kotiin pimeällä metsäpolulla, että miksi? Katselen satunnaisia keltaisia lehtiä maassa; miksi tuntuu edelleen tältä? Katson pimeää taivasta; miksei pimeys lohduta?

Mietin kai liikaa asioita, jotka olisivat voineet mennä toisin. En päässyt nauttimaan tästäkään kesästä. Morkkis. En päässyt osallistumaan ainoaaseenkaan kesän tapahtumaan. Morkkis. Morkkis siitä, että menen osastolle ja lisää tapahtumia, ihmisten syntymäpäiviä, menee sivusuun. Vaikka yhtä vähän mä tälle asialle voin kuin flunssalle, päänsärylle tai vaikka keuhkokuumeelle. Silti ahdistus tai masennus tuntuu huonommalta syyltä. Sitä ihmiset eivät näe, joten on kai vaikea ymmärtää.

Viime aikoina olen tuntenut huonoa omatuntoa siitä, että en ole enää oma itseni. En yhtään. Haluaisin pyytää sitä anteeksi ystäviltäni, mutta toisaalta, en mä keksi mitä muka pyytäisin edes anteeksi. Itsekkyyttä? Tunnen itseni itsekkääksi, kun jättäydyn pois tapaamisista oman pahan oloni takia. Ei, en mä tahdo pyytää sitä anteeksi. Pyytäisinkö anteeksi sitä, että en enää naura yhtä usein ja paljon? Sitä, että olen tylsää seuraa? Olin niin kovin erilainen joskus. Bilehile ja nyt en enää edes ole perillä uusimmista reivibiiseistä. Nauroin huonoille jutuille, mutta nykyään tuntuu, että pusken naurun kyynelten läpi. En tiedä, mitä sanoisin kellekään ja mietin ikuisuudelta tuntuvan hetken, mitä vastaisin mihinkin tekstiviestiin. Minä olen tylsä. Pyytäisinkö anteeksi, että tuotan huolta? Olemalla osastoilla, olemalla nukkumatta niin, että sekoan. Ennen se olin aina minä, joka huolehti muista, mutta nykyään minä olen se huolenaihe. Mietin paljon, että jos olisin aina ollut tällainen, niin olisiko minulla edes nykyisiä ystäviäni? Hehän ovat tutustuneet ihan erilaiseen ihmiseen. 

Hetkittäin musta tuntuu, että yksinkertaisti rusennun kaikkien tunteiden alle. Hajoan. Ja se tunne on ehkä maailman yksinäisin tunne. Olen yhtä aikaa surullinen, vihainen, toivoton, yksinäinen, peloissani ja väsynyt. Kesällä päivystyksessä, ennen suljetun keikkaa, se tunne purkautui huutoitkuna, joka tuntui puukottavan jonnekin todella syvälle sydämeen ja potkin pöytiä. Silti illat ovat pahimpia. Kun sulkee silmänsä, tietää, että herää siihen samaan helvettiin taas huomenna uudelleen.

Miksi, kaikenhan piti olla jo niin paljon paremmin? Eikö? Syksyn pimeys on aina ennenkin suojellut.

Huomenna vietän läksiäisiäni ystävieni kanssa. Pystyn siihen, koska kyseisten ystävien kanssa ei tarvitse esittää yhtä ainuttakaan tekohymyä ja pystyn siihen, koska eroahdistus olisi ihan liian suuri sitten osastolla.

Koko osastokin tuntuu niin pelottavalta. Silti toivo siitä, että se auttaisi jotenkin, on herännyt. Epäilys vaan siitä, miten kestän ja jaksan sinne asti. Hoitokokouskin on vasta ensi viikolla. Minusta tuntuu, että se aika siellä tulee olemaan henkisesti raskain päätös koskaan. Laittaa itsensä nyt laitokseen määrittelemättömäksi ajanjaksoksi, mutta kai se on pakko. Koko kesä tässä on katseltu, josko alkaisi helpottamaan, mutta ei.

Ei syksy helpottanut.

I've lost all my sanity

Kai täytyy myöntää, että ei ole niin vahva ja pärjäävä kuin haluaisi, eikä pysty kantamaan kaikkea harteillaan. Joskus on jonkun tarjottava auttava käsi, joskus pohja tulee vastaan ja joskus sieltä ei pääse enää yksin pinnalle. Minun pohjani on tässä ja nyt. Siksi olenkin kai menossa nyt pitkäaikaisosastolle, ensi viikolla on luvassa palaveri asiaa koskien ja pitäisi tehdä päätöksiä. Tiedostan, että kai se olisi järkevin vaihtoehto mennä sinne, mutta silti ajatus pelottaa. Tulenko mä toimeen siellä? Kuinka pitkäksi aikaa joudun jäämään? Osaanko mä elää enää itsenäistä elämää sen jälkeen? Ennen kaikkea olenko mä niin vitun hullu, että pitää mennä sinne? Pelkään, että ihmiset vaan unohtavat mut sillä aikaa, kun olen sairaalassa.

Kävin jo tutustumassa osastolla. Se oli lähes identtinen akuuttiosastojen kanssa, eli no… Osastomainen. En voi väittää, että se viehättäisi mua erityisesti tai olisi viihtyisä, mutta ainakin tapaamani hoitaja oli ihan mukava. Mä vain olin niin lukossa ahdistuksesta, etten saanut käynnistä hirveästi mitään irti. Sanat katosivat huulilta, enkä osannut kysyä mietityttävistä asioista tai ylipäänsä puhua yhtään mitään. En mä kai mitään voi hävitäkään menemällä kokeilujaksolle. Olen valmis käyttämään jokaisen oljenkorren, jolla olisi mahdollista helpottaa oloaan, söisin vaikka paskaa, jos se mahdollisesti parantaisi, siksi aion edes kokeilla sitä hoitojaksoa. Kai nyt on sen aika, kun ei ole pärjännyt koko kesänä, vaan on joutunut käymään suljetulla ja on siinä pisteessä, että ei ole enää oma itsensä. En ole aikoihin nauttinut mistään tekemisestä ja kaikki tuntuu äärettömän raskaalta. En jaksa edes meikata ja peilistä tuijottaa joku muukalainen, posket lommolla, en minä.

Mutta ei saa toivoa liikoja. En uskalla toivoa. En uskalla toivoa, että se parantaisi. En uskalla toivoa, että saisin sen jälkeen elämäni siihen kuntoon, että olisi mahdollista tavoitella haaveitaan, ihan tavallisia asioita, kissan hankkimista, jaksamista siivota ja laittaa ruokaa, jaksamista ylipäänsä elää.

Nyt musta tuntuu, että sairaus on lopullisesti näyttänyt rumat kasvonsa ja pimeimmät puolensa. Kai mä olen joskus aiemminkin sanonut niin, mutta ihan tosi, en mä ole voinut näin huonosti aikoihin. Olen sössinyt raha-asiani, en sentään ole saanut aikaiseksi maksuhäiriömerkintöjä, vaan helvetin isoja laskuja muuten. Toukokuussa taisi olla hieman kevättä rinnassa, kun en nukkunut melkein ollenkaan. Siivosin ja sisustin, joten laskut saivat odottaa. Olin sosiaalinen ja puhelias, koko ajan menossa jonnekin. Sitten iski helvetillinen masennus, eli laskut saivat todellakin taas yhä vaan odotella. Enkä ole ollut näin pahasti masentunut sen jälkeen, kun jäin alunperin sairaslomalle. Tuntuu, että nyt on jopa pahempi tilanne. En mä koskaan voinut kuvitella olevani siinä pisteessä, kun on niin tyhjä, ettei ole mitään sanottavaa yhtään kellekään. Tai miltä tuntuu, kun ei jaksa nousta, eikä löydä pienintäkään syytä edes sille, miksi nousisi ylös sängystä. En voinut kuvitella, että joskus olisin vain niin väsynyt, etten jaksa välittää mitkä vaatteet puen ylleni tai jaksa meikata. Totta kai sitä oli aiemmin kuullut, että masennus vie pahimmillaan jopa ajattelukyvyn, muttei sitä ajatellut omalle kohdalleen. Se tuntui vaan joltain urbaanilegendalta, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat niin poikki, niin uupuneita, etteivät jaksa edes avata tietokonettaan. Nyt mä tiedän, millaista sekin on, kun ei saa ajatuksia kasaan, eikä jaksa avata tietokonetta viikkokausiin tai se, kun antaa vaan lattioiden pölyttyä, koska ei jaksa siivota. Olen elänyt totena ne tunteet, että kaikki vihaavat minua, että olen täysin tarpeeton ihminen. Siksi on tehnyt mieli vaan eristäytyä kotiinsa, piiloon koko maailmaa.

Nyt taitaa olla virallista, että kaksisuuntaisuuttakin tässä on. Hoitojakson syyksi on kirjoitettu "vakava mielialahäiriö" näin muun muassa. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön sairausjaksoilla kun on tapana pahentua iän myötä, kai siksi tämä kesä on ollut erityisen vaikea, vaikka kesä ylipäänsä on mulle vaikeaa aikaa ollut aina.

Ääh, tuntuu, että tekstit jäävät nykyään jotenkin hajanaisiksi ja tökkiviksi, mutta oikeasti, kaikki tekeminen tuntuu suorittamiselta, vaikealta sellaiselta. Vertaan jatkuvasti siihen, mitä ennen oli. Osasin, jaksoin, pystyin paremmin kaikkiin asioihin.

What's up?

Pitäisi aloittaa Voxran ja Lamictalin lisäksi Cipralex 5 mg, mutten ole saanut aikaiseksi. Osittain kai kyse on väsymisestä, en jaksa ajatella raha-asioitani, en jaksa stressata riittääkö eläke kaikkiin lääkkeisiin. Toisaalta minua epäilyttää, että onko lääkkeistä edes mitään oikeaa hyötyä, kärsinkö vaan sivuoireista ilman todellista apua ja muutunko hullua hurskaammaksi kasvattamalla lääkemäärää. En tiedä. En tosiaan tiedä. Mistään. Mitään. Oikeasti. Polilla ollaan huolissaan, koska masennusjakso on ollut niin vakava. Suosittelivat päiväosastoakin, mutta en tiedä siitäkään. En mä halua, en mä tahdo viettää elämääni osastoilla. Olen saanut tarpeekseni niistä jo tältä vuodelta.

En tiedä, mitä sanoisin. Se tunne, kun sanottavaa on paljon, muttei sittenkään ole. Kun kyllästyttää, mutta samalla tahtoo yrittää. Nautinhan ennenkin niin paljon kirjoittamisesta. Nykyään en nauti mistään, ainakaan täysillä. Sain hetkellisen innostuksen värittää värityskirjaa ja olenkin värittänyt tunteja paeten sisäiseltä tuskaltani, mutta tänään on sellainen päivä, etten jaksa edes sitä. On vain minä ja paha oloni, jota en saa millään purettua ulos. Eivät edes pimenevät illat lohduta, sillä mitäs jos en enää nousekaan? Tunnen itseni liian heikoksi. Ihan liian heikoksi ja väsyneeksi.

Mä. En. Jaksa. En jaksa. Se kaiketi on se, mitä haluaisin sanoa, mutta olen niin kyllästynyt toistelemaan sitäkin. Kuka enää edes ottaa tosissaan? Mä haluan vaan kuolla pois, on toinen lause, jonka haluaisin sanoa ääneen. En tiedä, kuinka tosissani, mutta sen tiedän, etten ole ollut näin tosissani ainakaan pariin vuoteen, jos edes kolmeen. Ehkä tahtoisin vaan nukkua. En elää, mutten kuollakaan.

En edes tiedä, mikä on niin pielessä, että kaikki elämänhalu on kadonnut. Muistan liian hyvin sen, mitä oli pari vuotta sitten. Tunnen sen nuoremman Salidan sisimmässäni. Sen, joka halusi olla joka päivä vaan kännissä. Sen, joka laski kerrostalojen kerroksia ja mietti, kuinka korkealta hyppäämällä kuolee. Sen, joka nukkui päivät ja itki yöt. Mutta se oli kai ymmärrettävää tai ymmärettävämpää, koska se oli toipumassa asioista, joista se päätti olla puhumatta. Ehkä silloin syy oli päihteissä, ehkä en nukkunut tarpeeksi, ehkä en syönyt tarpeeksi, ehkä silloin en siivonnut tarpeeksi. Ehkä olin siksi niin pohjalla. Nyt tuntuu, ettei minulla ole oikeutta, eikä mitään syytä olla näin masentunut tai tuntea samoja tunteita ja ajatella samoja ajatuksia. Olen yrittänyt. Olen yrittänyt nukkua, syödä, siivota, olla juomatta joka viikonloppu, muttei mikään auta tai onnistu. Minä vain olen, kuihdun, kuolen.

Kesämelankoliaa runomuodossa

Ne käskevät avata silmät,

Katsoa upeaa väriloistoa

Puiden smaragdinvihreitä lehtiharsoja

Väriläiskiä niityillä, sinisiä kissankelloista ja keltaisia voikukista

Nähdä kaikki hymyt

Ne käskevät tuntea

Auringon kutittelevan nenänpäätä

Ja sen hellivän lempeän lämpöisästi poskia

Tuulenvireen kasvoilla

Ne käskevät haistaa

Meren suolaisen tuoksun, jonka voi melkein maistaa kielen päällään

Kukkien huumaavat parfyymit

Ihmisten aurinkorasvat päivettyneillä ihoillaan

Älkääkä unohtako kuunnella merta,

Kun sen aallot lyövät rytmikkäästi vasten kalliota

Käsketään kuunnella sadepisaroiden rummutusta katolla

Heinäsirkkojen sinfoniaorkesteria heinikossa

Naurun helähdyksiä riemusta ja onnesta

Kiljahduksia innostuksesta

Hentoja lasien kilistelyjä picnikeillä

Ja minä yritän.

Minä näen.

Minä kuulen.

Tunnen.

Mutten kuin muut.

Ihmetellen istuen ikkunan äärellä

Kaikki väriloisto edessäni muuttuu vain läpinäkyväksi

Edessäni niityt ja puut riisuvat värinsä ja aurinkokin kalpenee

Ja minä en edes kuule nauruja tai nää hymyjä

Minä en tiedä tästä mitään 

Vaikka minulla on silmät auki

Mun ote on irti, nä raiteet on poikki

En edes lipsauttaisi valhetta, jos sanoisin, etten ole ollut näin masentunut sitten 2012 loppuvuodesta syksyyn 2013. Silloin viimeksi kaikki on tuntunut samaan aikaan ei miltään, mutta samaan aikaan niin käsittämättömän pahalta, että tekisi mieli itkeä päivittäin. Silloin viimeksi kirjoittaminen antoi näin vähän. 2012 en näköjään ole rustaillut myöskään kauheasti ja muistan, mikä saavutus oli aloittaa tekemään ihan mitä tahansa. Ihan niin kuin nyt. Muistan sen tunteen, kun aamulla silmät aukaistessaan tunsi heräävänsä helvettiin. Raskas tunne oli vallannut kehon ja itketti. Itketti niin helvetisti, ettei tehnyt mieli nousta koko päivänä sängystä. Ihan niin kuin nyt. Illan tullen ahdistui siitä, että sama alkaa taas aamulla alusta.

Ehkä olen luonteeltani melankolinen ihminen ja lannistun liian helpolla, jos masennus pääsee edes hieman mustaamaan ajatuksiani ja vuodatan sen blogiin tai jonnekin muualle. Siitä huolimatta olen sata prosenttisen varma, että näin syvissä vesissä olen uinut ehkä silloin viimeksi, kun aloitin polilla tai silloin, kun kävin kääntymässä suljetulla edellisen kerran.

Paitsi sillä erotuksella, että kaksi vuotta sitten pääsin suljetulta saman tien melkein pois. Nyt olin suljetulla neljä päivää ja toiset neljä avolla. On tuntunut vaikealta kirjoittaa syistä, jotka johtivat pakkohoitoon. Ehkä häpeän ja ehkä se on minulle itsellenikin liian vaikea asia käsiteltäväksi. On vaikea olla rehellinen, kun on saanut aiemmin saavillisen paskaa niskaansa siitä. 

Oli miten oli, lyhyestä virsi kaunis; sisäänkirjaamisen johti epäilty psykoottinen tila. Pää on ihan tyhjä sairaalaa edeltävistä päivistä ja osittain sairaalassaoloajaltakin. Muistan putkamaisen eristyskopin, jossa vietin ensimmäisen yöni tarkkailussa. Muistan keltaisen pyjaman, jossa oleilin päivät pitkät, koska univaje oli melkoinen. Muistan yhtenä iltana menneeni hakemaan unilääkettä, mutta käynnissä olikin toisen potilaan eristäminen. Seisoin hämilläni, osaamatta tehdä yhtään mitään, kunnes käännyin kannoillani takaisin huoneeseeni. Huoneeseeni, jossa pidin verhoja yötä päivää ikkunan edessä, koska ei auringonpaiste sovi sielunmaisemaani. Ennen kaikkea muistan, etten varmaan koskaan ole tuntenut olevani niin eksyksissä jossain. Mutta tarkkailumerkinnät ovat melko tyhjentäviä loppupäivien osalta.

27.6.2015
"Ei nuku nyt kuin pari tuntia. - - Osastolla on ollut itsetuhoisia ajatuksia - - tämän haastattelun perusteella jää vahva kuva, että pt ei pysty tällä hetkellä kontrolloimaan itsetuhoisuuttaan. - - Potilaan toivottomuus kuvastuu psykoottisluontoiseksi."

28.6.2015
"Tällä hetkellä harmittaa ilkeät kommentit, joita ainakin ***:lta kuullut päivittäin. Kertoo itsetuhoisia ajatuksia olevan koko ajan. - - Kokee, että kaikki vihaavat. - - Mieliala vaihtelee ärsyyntyneisyydestä kiukkuun ja toisaalta esiin tulee vaisuutta ja alakuloisuutta."

Kunpa voisi vaan aloittaa kaiken alusta, puhtaalta pöydältä. Kunpa voisi juosta pois, katsomatta taakseen. Jättää kaiken tänne, ennen kuin tulee itse jätetyksi. Mutta heittäisinkö kaiken hukkaan? En tunnista itseäni enää, siksi kai tunnen tarvetta vaan kadota.

En se ole minä, joka ei jaksa siivota. En se ole minä, joka eristäytyy kotiinsa, eikä puhu kellekään päiväkausiin. En minä huku kyyneliin. Ei minun masennukseni ole kuin pohjaton kaivo. Tuntuu, että minuus on kadonnut täysin ja olen nykyään vaan joku.

Tapasin polilla uuden psykiatrini, joka osoittautui aika mahtavaksi persoonaksi. Hän kysyi, että millainen on sitten terve Salida. Se todella pisti miettimään, enkä tiedä vastausta. Jo puolen tunnin aikana hän oli heittänyt ilmaan osuvia analyysejä minusta ja minulle valkeni paljon asioita, joita en ole koskaan ajatellutkaan.

"Sulla on aika paljon suorastaan paranoidisia ajatuksia."

"Sä yrität olla kaikille hyvä, eikö vaan? Ja sitten sä mietit pakonomaisesti, että mitä sä saat tehdä, mitä sä saat sanoa, mitä sä et saa sanoa ja mitä sä et saa tehdä. Sulla on pakkoajatuksia."

Jep. Nyökkäilin. Ihan naulan kantaan.

"Mutta tiedätkö, että ne ovat oireita."

Sitten mä selitin, että olin jo lapsena tällainen. Ehkä mä vaan olen ujo. Ehkä mä vaan olen herkkä. Kyllä minä tiesin, että tunnen potenssiin sata ja tiesin, että jossittelen liikaa ja mietin liikaa ihmisten motiiveja ja luen ilmeitä ja eleitä, analysoin tekstareita, kirjoitustapaa, äänensävyä… Ja aina minä olen tehnytkin niin. Jos koko elämä on ollut pelkkää oirehdintaa, niin mistä muka tietää, millainen on "terveenä." Ei minulla ole hajuakaan millainen se terve minä olisi.

Me puhuttiin terapiasta. Olen aina ollut sitä mieltä, ettei DKT ole mun juttuni ja psykiatrini oli samalla kannalla. Ihan ilman, että itse edes otin koko juttua puheeksi.

"Mun mielestä sä oireilet nyt liikaa, eikä siitä ole välttämättä silloin mitään hyötyä. Sama koskee muitakin terapioita."

DKT ei tosiaan ole minun juttuni, mutta silti sen kuuleminen sai mieleni mustaksi. Koska mä en sitten enää oireile? Entä jos sitä päivää ei tule? Mitä jos… Mitä jos olen vaan ikuisesti tuomittu olemaan tällainen? On lannistavaa kuulla kahdenkin vuoden päästä edellisestä yrityksestä, että "sä oireilet liikaa."

Olen vaan niin väsynyt. Kotona ei ole sujunut kehuttavasti. Pelottaa, että kohta taas lipsutaan pois tästä todellisuudesta sinne omaan, vihamieliseen todellisuuteen, jossa kaikki vihaavat, jossa kaikki on mustaa, ja jossa teen kaiken väärin. Nukun taas huonosti, joten heti aamulla soitin asiasta psykiatrilleni. Pään sisäiset demonini ilmestyivät taas jankuttamaan, että olen huijari, huijari, huijari, huijaat lääkkeitä, niin kuin se osaston läski lääkäri joskus sanoi, ne näkee kaikki sun läpi, pää tyynyyn ja nuku, kun ei se vittu ole niin vitun vaikeaa. Ei sussa ole mitään vikaa. Niskasta kiinni vitun idiootti. Ja purskahdin kesken puhelun itkuun. Olisittepa hiljaa.

Hei miten mä jatkan tästä?