Emotionless

Milloin osastoelämästä tuli niin normaalia, ettei se enää herätä tunteita? Milloin siitä tuli niin normaalia, etten jaksa edes purkaa tuntojani mihinkään? Tai mitä tuntoja? Kun koen, etten tunne mitään. En mitään, vaikka siirryin pitkäaikaisosastolle ehkä kaksi viikkoa sitten. En muista, koska aika on täällä ajatonta.

Pitikö tän koskaan olla ihan okei, ihan normaalia? Niin normaalia arkea, että siihen tottuu ja turtuu. Niin normaalia, että yksinkertaisesti sisustettu huonekin, jossa on vain sänky ja yöpöytä, sekä jääkylmät lattiat ja vihreät seinät ympärillä, tuntuu ihan normaalilta.

En osaa enää edes itkeä. En enää ahdistu vankilamaisista huoneista. Ehkä etäisesti tunnen surua käydessäni kotona, kun tajuan, miten kaunis kotini loppujenlopuksi onkaan, mutten pärjää siellä. Miksen voi vaan pärjätä siellä? Siivota ja laittaa ruokaa niin kuin normaalit ihmiset?

Loppujenlopuksi sekin on ihan vitun surullista, että tästä touhusta on tullut niin normaalia, ettei se hetkauta tunteita suuntaan tai toiseen. Ehkä hieman pelkään sitä, että jos täällä menee huonosti, niin sitten joutuu pitkäaikaiselle suljetulle.

Tuntuu, että olen elävä kuollut, jolla ei ole mitään väliä, missä vietän aikani. Tunteet on tapettu, enkä tiedä, kumpi on loppujenlopuksi pahempi tunne, tuntea loputonta tyhjyyttä ja välinpitämättömyyttä vai olla niin pohjattoman masentunut, että sattuu? 

Wake me up when depression ends

Kesä oli ja meni. Nyt on sitten virallisesti syksy. Masentunut mieliala sen sijaan pysyy. Yleensä mieliala on mennyt parempaan päin syksyn tullen, mutta toisin on tänä vuonna. Taisi olla kolme vuotta sitten, kun viimeksi olin tosi pitkään masentunut. Keväästä seuraavaan tammikuuhun, mutta silloin toivuinkin liian monesta asiasta. Toistelen, että nyt ei ole mitään syytä. Ei mitään.

Syksy tuoksuu. Pitäisi mennä paremmin. Sen sijaan kysyn itseltäni uudelleen ja uudelleen kävellessäni kotiin pimeällä metsäpolulla, että miksi? Katselen satunnaisia keltaisia lehtiä maassa; miksi tuntuu edelleen tältä? Katson pimeää taivasta; miksei pimeys lohduta?

Mietin kai liikaa asioita, jotka olisivat voineet mennä toisin. En päässyt nauttimaan tästäkään kesästä. Morkkis. En päässyt osallistumaan ainoaaseenkaan kesän tapahtumaan. Morkkis. Morkkis siitä, että menen osastolle ja lisää tapahtumia, ihmisten syntymäpäiviä, menee sivusuun. Vaikka yhtä vähän mä tälle asialle voin kuin flunssalle, päänsärylle tai vaikka keuhkokuumeelle. Silti ahdistus tai masennus tuntuu huonommalta syyltä. Sitä ihmiset eivät näe, joten on kai vaikea ymmärtää.

Viime aikoina olen tuntenut huonoa omatuntoa siitä, että en ole enää oma itseni. En yhtään. Haluaisin pyytää sitä anteeksi ystäviltäni, mutta toisaalta, en mä keksi mitä muka pyytäisin edes anteeksi. Itsekkyyttä? Tunnen itseni itsekkääksi, kun jättäydyn pois tapaamisista oman pahan oloni takia. Ei, en mä tahdo pyytää sitä anteeksi. Pyytäisinkö anteeksi sitä, että en enää naura yhtä usein ja paljon? Sitä, että olen tylsää seuraa? Olin niin kovin erilainen joskus. Bilehile ja nyt en enää edes ole perillä uusimmista reivibiiseistä. Nauroin huonoille jutuille, mutta nykyään tuntuu, että pusken naurun kyynelten läpi. En tiedä, mitä sanoisin kellekään ja mietin ikuisuudelta tuntuvan hetken, mitä vastaisin mihinkin tekstiviestiin. Minä olen tylsä. Pyytäisinkö anteeksi, että tuotan huolta? Olemalla osastoilla, olemalla nukkumatta niin, että sekoan. Ennen se olin aina minä, joka huolehti muista, mutta nykyään minä olen se huolenaihe. Mietin paljon, että jos olisin aina ollut tällainen, niin olisiko minulla edes nykyisiä ystäviäni? Hehän ovat tutustuneet ihan erilaiseen ihmiseen. 

Hetkittäin musta tuntuu, että yksinkertaisti rusennun kaikkien tunteiden alle. Hajoan. Ja se tunne on ehkä maailman yksinäisin tunne. Olen yhtä aikaa surullinen, vihainen, toivoton, yksinäinen, peloissani ja väsynyt. Kesällä päivystyksessä, ennen suljetun keikkaa, se tunne purkautui huutoitkuna, joka tuntui puukottavan jonnekin todella syvälle sydämeen ja potkin pöytiä. Silti illat ovat pahimpia. Kun sulkee silmänsä, tietää, että herää siihen samaan helvettiin taas huomenna uudelleen.

Miksi, kaikenhan piti olla jo niin paljon paremmin? Eikö? Syksyn pimeys on aina ennenkin suojellut.

Huomenna vietän läksiäisiäni ystävieni kanssa. Pystyn siihen, koska kyseisten ystävien kanssa ei tarvitse esittää yhtä ainuttakaan tekohymyä ja pystyn siihen, koska eroahdistus olisi ihan liian suuri sitten osastolla.

Koko osastokin tuntuu niin pelottavalta. Silti toivo siitä, että se auttaisi jotenkin, on herännyt. Epäilys vaan siitä, miten kestän ja jaksan sinne asti. Hoitokokouskin on vasta ensi viikolla. Minusta tuntuu, että se aika siellä tulee olemaan henkisesti raskain päätös koskaan. Laittaa itsensä nyt laitokseen määrittelemättömäksi ajanjaksoksi, mutta kai se on pakko. Koko kesä tässä on katseltu, josko alkaisi helpottamaan, mutta ei.

Ei syksy helpottanut.