Kai täytyy myöntää, että ei ole niin vahva ja pärjäävä kuin haluaisi, eikä pysty kantamaan kaikkea harteillaan. Joskus on jonkun tarjottava auttava käsi, joskus pohja tulee vastaan ja joskus sieltä ei pääse enää yksin pinnalle. Minun pohjani on tässä ja nyt. Siksi olenkin kai menossa nyt pitkäaikaisosastolle, ensi viikolla on luvassa palaveri asiaa koskien ja pitäisi tehdä päätöksiä. Tiedostan, että kai se olisi järkevin vaihtoehto mennä sinne, mutta silti ajatus pelottaa. Tulenko mä toimeen siellä? Kuinka pitkäksi aikaa joudun jäämään? Osaanko mä elää enää itsenäistä elämää sen jälkeen? Ennen kaikkea olenko mä niin vitun hullu, että pitää mennä sinne? Pelkään, että ihmiset vaan unohtavat mut sillä aikaa, kun olen sairaalassa.
Kävin jo tutustumassa osastolla. Se oli lähes identtinen akuuttiosastojen kanssa, eli no… Osastomainen. En voi väittää, että se viehättäisi mua erityisesti tai olisi viihtyisä, mutta ainakin tapaamani hoitaja oli ihan mukava. Mä vain olin niin lukossa ahdistuksesta, etten saanut käynnistä hirveästi mitään irti. Sanat katosivat huulilta, enkä osannut kysyä mietityttävistä asioista tai ylipäänsä puhua yhtään mitään. En mä kai mitään voi hävitäkään menemällä kokeilujaksolle. Olen valmis käyttämään jokaisen oljenkorren, jolla olisi mahdollista helpottaa oloaan, söisin vaikka paskaa, jos se mahdollisesti parantaisi, siksi aion edes kokeilla sitä hoitojaksoa. Kai nyt on sen aika, kun ei ole pärjännyt koko kesänä, vaan on joutunut käymään suljetulla ja on siinä pisteessä, että ei ole enää oma itsensä. En ole aikoihin nauttinut mistään tekemisestä ja kaikki tuntuu äärettömän raskaalta. En jaksa edes meikata ja peilistä tuijottaa joku muukalainen, posket lommolla, en minä.
Mutta ei saa toivoa liikoja. En uskalla toivoa. En uskalla toivoa, että se parantaisi. En uskalla toivoa, että saisin sen jälkeen elämäni siihen kuntoon, että olisi mahdollista tavoitella haaveitaan, ihan tavallisia asioita, kissan hankkimista, jaksamista siivota ja laittaa ruokaa, jaksamista ylipäänsä elää.
Nyt musta tuntuu, että sairaus on lopullisesti näyttänyt rumat kasvonsa ja pimeimmät puolensa. Kai mä olen joskus aiemminkin sanonut niin, mutta ihan tosi, en mä ole voinut näin huonosti aikoihin. Olen sössinyt raha-asiani, en sentään ole saanut aikaiseksi maksuhäiriömerkintöjä, vaan helvetin isoja laskuja muuten. Toukokuussa taisi olla hieman kevättä rinnassa, kun en nukkunut melkein ollenkaan. Siivosin ja sisustin, joten laskut saivat odottaa. Olin sosiaalinen ja puhelias, koko ajan menossa jonnekin. Sitten iski helvetillinen masennus, eli laskut saivat todellakin taas yhä vaan odotella. Enkä ole ollut näin pahasti masentunut sen jälkeen, kun jäin alunperin sairaslomalle. Tuntuu, että nyt on jopa pahempi tilanne. En mä koskaan voinut kuvitella olevani siinä pisteessä, kun on niin tyhjä, ettei ole mitään sanottavaa yhtään kellekään. Tai miltä tuntuu, kun ei jaksa nousta, eikä löydä pienintäkään syytä edes sille, miksi nousisi ylös sängystä. En voinut kuvitella, että joskus olisin vain niin väsynyt, etten jaksa välittää mitkä vaatteet puen ylleni tai jaksa meikata. Totta kai sitä oli aiemmin kuullut, että masennus vie pahimmillaan jopa ajattelukyvyn, muttei sitä ajatellut omalle kohdalleen. Se tuntui vaan joltain urbaanilegendalta, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat niin poikki, niin uupuneita, etteivät jaksa edes avata tietokonettaan. Nyt mä tiedän, millaista sekin on, kun ei saa ajatuksia kasaan, eikä jaksa avata tietokonetta viikkokausiin tai se, kun antaa vaan lattioiden pölyttyä, koska ei jaksa siivota. Olen elänyt totena ne tunteet, että kaikki vihaavat minua, että olen täysin tarpeeton ihminen. Siksi on tehnyt mieli vaan eristäytyä kotiinsa, piiloon koko maailmaa.
Nyt taitaa olla virallista, että kaksisuuntaisuuttakin tässä on. Hoitojakson syyksi on kirjoitettu "vakava mielialahäiriö" näin muun muassa. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön sairausjaksoilla kun on tapana pahentua iän myötä, kai siksi tämä kesä on ollut erityisen vaikea, vaikka kesä ylipäänsä on mulle vaikeaa aikaa ollut aina.
Ääh, tuntuu, että tekstit jäävät nykyään jotenkin hajanaisiksi ja tökkiviksi, mutta oikeasti, kaikki tekeminen tuntuu suorittamiselta, vaikealta sellaiselta. Vertaan jatkuvasti siihen, mitä ennen oli. Osasin, jaksoin, pystyin paremmin kaikkiin asioihin.
