Mun on pitänyt monesti kirjoittaa, mutta mun sisällä on vaan joku möykky, jota ei sanoiksi saa purettua. Eikä sen puoleen kyllä energiakaan. Saati keskittymiskykyä. Haluaisin niin puhaltaa taas hiileen ja saada blogin kipinän syttymään, mutta blogimaailma näyttää hiljentyneen tätä nykyä muutenkin. Lisäksi ei ole ollut energiaa korjata ulkoasuongelmia. Tekisi mieli poistaa vanhat postaukset ja aloittaa alusta. Kokonaan alusta. Toisaalta, olen katunut katkerasti vanhojen päiväkirjojenkin poisheittämistä. Minä olen suorittaja, tai ainakin mussa asuu sellainen.
Ei bloggauksen kai kuitenkaan pitäisi olla suorittamista.
Osastolla ollaan. Edelleen. Ei kokopäiväpaikalla enää, mutta pitäisi päivisin ravata siellä. Se tuntuu vievän mun voimia ihan älyttömästi. Mun olisi pitänyt olla päiväpaikalla jo kuukauden päivät, mutta en mä ole onnistunut. Osaksi kai unettomuuden takia. Keho ei jaksa. Kestä. Osaksi, koska kai mua sitten masentaa ja en jaksa. En jaksa välittää, en jaksa. Jaksa. Mitään. Mä olen koittanut ties mitä. Laittaa kymmenen herätystä ja siirtää puhelimen pois tyynyn alta, mutta mä en silti vaan saa itseäni liikkeelle. Liian useasti olen siis vaan jäänyt nukkumaan.
Mulla meni paremmin. Uskallan sanoa, koska se on mennyttä. Talvella menee aina paremmin, mutta silti viime vuosi oli elämäni vaikein ylivoimaisesti. Mä pelkään, että tämä on vain jatkumoa sille, tämä kevätalakulo. Tänään itkin osastolla hoitajan tahdittomia sanomisia ja keräilin itseäni varmaan tunnin siinä itkun lomassa. Odotellessani bussia kotiin, meinasin itkeä lisää. Mä en kuulu tänne keväisin ja kesäisin. Mä en ole normaali. Siinä mä katselin ohikulkijoita bussipysäkillä. Mietin, että antaisin mitä tahansa, jos vaan voisin olla yksi niistä, jotka ovat tulleet koulusta tai töistä. Mä antaisin mitä vaan, jos voisin seistä siinä paikassa ilman, että taistelen itkua vastaan, koska elämä tuntuu epäreilulta.
Viimeaikoina musta on tuntunut, että kannattelen kaikkien muidenkin ongelmia. En saa unta, jos en saa varmistusta, että kaikki on tietyillä ihmisillä hyvin. Joskus musta tuntuu, että mua tarvitaan vain, jos jollain toisella on ongelma, mutta mua kannattelevia käsiä on tuskin ollenkaan. Tai ehkä en halua nähdä niitä tai hyväksyä niitä. Niin kauan mä olen tottunut kannattelemaan itseäni ja muita. Silti mun sisäinen ääneni kertoo, kuinka vitun tekopyhä marttyyri mä olen. Puhun epäkiinnostavista aiheista. Loukkaannun liian helposti. Ei vittu, miten joku voi kutsua mua edes millään lailla hyväksi ystäväksi? Se sanoo mulle, että vittu sä olet paska. Paskaa täynnä. Ja mä kuuntelen. Niin kai.
Olen nähnyt liikaa painajaisia menneestä. Olen muistanut liikaa asioita, joita en halua muistaa ja nähnyt ihmisiä, joita en halua nähdä. Ei mulla ole jaksamista nykyisin meikata tai laittautua osastopäiviä varten, mutta kun keskustassa tulee vastaan ihmisiä, joita ei halua nähdä tai ainakaan antaa niiden nähdä, kuinka muhun sattuu, häpeän. Olisi pitänyt jaksaa. Häpeän, koska pelkään, että ne näkevät musta suoraan, että ovat saaneet satutettua. Enhän mä ole kuin varjo entisestä.
Tuntuu vaan, että mä en jaksa tätä enää. Vittu, mä en jaksa tätä samaa enää vuodesta toiseen. Mutta mä pelkään kuolemaa. Samalla mä pelkään elämää. En mä ole elävä, enkä kuollut. Jotain siltä väliltä. Mietin väkisinkin syitä tälle. Jos ei olisi sattunut niin ja jos ei olisi käynyt noin, olisinko onnellisempi, normaalimpi? Vaikka kyllä mä nykyisin pystyn näkemään olleeni "sairas" jo lapsena, niin olisinko näin pahassa jamassa, jos menneisyydestä voisi pyyhkiä joitain asioita pois?
