En ole pitkään aikaan kirjoittanut, saati lukenut muiden blogeja. Elossa minä vielä olen, mutten tiedä blogimaailman kohtalosta taaskaan mitään. Yksi pääsyy tälle tauolle oli se, että muiden jutut ihan oikeasti triggeröivät minua. Ei, en mä ketään syytä, minun ongelmanihan se on ja homma on hanskassa, kun pysyn täältä poissa. Itsetuhoiset pakkoajatukset, jotka psykoottisiksikin katsottiin, saavat vaan niin helposti uutta tuulta purjeisiinsa muiden jutuista, joissa kuvaillaan vaikka, että miten tänään viilleltiin. Ei. Mä en pysty siihen. On valtavasti lahjakkaita kirjoittajia, mutta oman sairastumiseni vuoksi en pysty juuri nyt antamaan mitään vertaistukea, enkä pysty lukemaan samankaltaisista ongelmista. Kuulostan totta kai mielestäni itsekkäältä, muttei se kaiketi ole itsekkyyttä...
Missä siis olin loppuvuoden kotiuduttuani osastolta? Aika pian taas suljetulla osastolla uudelleen valvomisen takia ja valvominen saa esiin itsetuhoisia pakkoajatuksia. Uusi psykiatrini oli noin vaan päättänyt, että adjöö unilääkkeille. Minä irtisanouduin polilta ja valvoin, kunnes tukihenkilökin oli niin huolissaan, että menimme mielenterveyspäivystykseen ja sieltä kyyti kävi taas suljetulle.
On spekuloitu, olisiko mun vointini lähtenyt niin kovaan laskuun, jos olisin saanut nukuttua. Minä sanon, että ei, hoitaja sanoi, että ei, lääkäri sanoi voivoi. Onneksi kuitenkin osastojaksosta oli se hyöty, että sai lääkkeet kuntoon ja nukuttua. No, sen minkä nukkui kun huonekaveri räpsäisi valot viideltä aamulla päälle.
Sekä nyt mulla on uusi lääkäri mielialahäiriö- ja psykoosityöryhmästä. Kävin toissapäivänä tapaamassa häntä. Reseptit on kunnossa ja toivon, että tästä todella tulee jotain, enkä joudu taas lähtemään hiukset hulmuten ulos. Ei, en toivo sitä ainaista persoonallisuushäiriöjankkausta. Juu. Minulla on epävakaa persoonallisuushäiriö, rajatilatyyppi, mutta kaipaan apua elämäni ensimmäisten psykoottisten jaksojen kanssa. Ei kaikki mene pershäiriön piikkiin, eihän?
Niin, syyskuu nyt jotenkin meni. Unilääkkeiden rippeillä. Lokakuu myös satunnaisilla Diapameilla ja Tenoxeilla. Sirdaludiakin sovelsin unilääkkeeksi kuurin. Oli pärjättävä sukulaishäihin ilman sekoilemisia ja saatava nukuttua. Niiden jälkeen itkin tukihenkilöni autossa, että mä en jaksa, jaksa enää näin. Voimat on poissa ja pakkoajatukset jylläävät. Sitten mentiinkin kohti päivystystä, jossa heti oltiin tilanteesta ihmeissään ja huolissaan, M1-lähete. Suljettu. Taas.
Ja mitkä fiilikset? Olihan se nyt helvetin noloa palata takaisin osastolle niin lyhyen ajan jälkeen. "Potilas välillä kuvittelee, että hänelle ollaan vihaisia, kun hän voi huonosti tai on itsetuhoinen." Se mun päässäni nalkutti, kun palasin osastolle, jokainen tuntui katsovan mua turhautuneena tai vittuuntuneena suorastaan. Vaikka tottahan toki henkilökunta kertoo aivan eri version. Mutta tiedänhän minä nyt, kenenkään ajatuksia ei voi lukea. Ei edes ilmeistä.
Olin vähän yli kuukauden nyt suljetulla. Sitten matkustin, mikä ehkä teki ihan hyvää, ainakin sillä aikaa kun olin siellä. Suomeen paluusta en osaa vielä oikein sanoa mitään. Mieli myllertää; luotanko enää poliin toista kertaa, jaksanko vaan ylipäänsä tätä elämää.
Olisi saumoja jaksaa. Toinen Mies. Mutta kaikki on niin epävarmaa, etten mä ehkä kestä. Kuinka monta itkettyä yötä se vaatii, että voi olla varma, että toinen on oikeasti minun, enkä minä vain hänen hupinsa. Perkele asustaakin toisella puolella Suomea nykyään. Ja haluanko mä käyttää mahdollisuuden, josta tsäänssit on 50/50; joko sattuu helvetisti, tai sitten joskus on onnellinen pariskunta. Juuri nyt en akuutisti ainakaan halua päättää päiviäni hänen takiaan. Viikonloppu menikin tähän asti chillaillessa hänen kämpillään, katsellen leffaa ja mennessä ajoissa nukkumaan. Sattuu sanoa, ehkä mä vähän tykkään siitä.
Niin ja NYKYISET DG:T ovat:
F60.31 epävakaan persoonallisuushäiriön rajatilamuoto ja F33.30 toistuvan masennuksen vaikea, psykoottinen jakso, mielialan mukaisia psykoottisia oireita. Sos.tilanteiden pelko puuttuu nykyään jostakin syystä kokonaan, mutta no jaa. Korjaan nuo ehkä blogin sivupalkkiin, jos innostun tätä kirjoittelemaan.
Juuri nyt on unetonta ja olen miettinyt kyllä pienen tilannekatsauksen tekemistä blogiin aiemminkin, joten miksipä ei juuri nyt. Etenkin kun koin tärkeäksi sanoa tai pahoitella, jos olen kadonnut vaan tiettyjen blogien lukijoista. Olette kyllä mielessä ja toivon kaikille hyvää. Lukemaan en vaan pysty, en tiedä, olenko kajahtanut lisää, vai mistä se johtuu.
sunnuntai 7. tammikuuta 2018
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)