Why me?

Kevät. Ulkona on oikeastaan jo lähestulkoon kesä. Musta tää vuodenaika on aina ollut vaikea. Niin tänäkin vuonna. Viime vuonna olin tähän aikaan suljetulla. Nytkin pyörähdin toisella osastolla huhtikuun alussa. On jotenkin haikeaa, ettei herää itse henkiin, samalla, kun luonto herää. Silti en kaiketi ole kävelevä ruumis, kuten viime vuonna tähän aikaan. Jotain kuitenkin puuttuu palapelistä, sillä en osaa nauttia pitenevistä päivistä ja lämmittävistä auringonsäteistä, jotka leikkivät kasvoilla. Tai veden liplatuksesta rannalla. En nauti linnunlaulusta aamuisin, vaan vedän peittoa korviin tiukemmin ja toivon, että olisi pimeää. Toivon, että saisin nukkua vielä vähän. Vähän pitempään. Ettei tarvitsisi olla.

Paljon on muuttunut. Lääkäri ja lääkitykset. Onhan mulla silti vielä ihan hc-napit käytössä. Abilifya 20 mg. Auttanut jonkin verran psykoottisten oireiden kanssa, muttei täydellisesti. Ixel 100 mg. Paskat se auttaa mielialaan, olen masentunut silti. Deprakine on nykyään niinkin korkealla kuin 800 mg. Ihan jees. Azona 50 mg iltaan. Rauhoittaa ihan mukavasti Deprakinen ohella untenmaille ja päälle otan tarvittaessa Tenoxia 40 mg. Diapam on vaihdettu Temestaan ja olen ihan tyytyväinen. Sain lähetteen ravitsemusterapeutille ja ehdin ahdistua parista lisäkilosta. Seuraavaksi puhumme, miten saisin vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta, mutta sen suhteen en ole toiveikas. Kela kaiketi myöntää sitä nihkeästi ja toisaalta, olen Kelan silmissä nuori. Mun kai pitäisi olla jotain muuta kuin loppuelämä eläkkeellä ja näin ollen joku sairaampi ihminen kaipaa enemmän terapiaa kuin minä.

Myös tukihenkilöt käyvät luonani lähes päivittäin, sillä joulukuun suljetun jaksolla katsottiin, etten pärjää kotona yksin. Ehkä se on ihan totta. Voimat ovat niin vähissä, että yhden pakollisen kotiaskareen jälkeen on pakko levähtää sohvalla. Tai nukkua päiväunet. Lisäksi kun hoito poliklinikalla on, mitä on, niin saan keskusteluapuakin tukihenkilöistäni.

Silti paljon on myös samaa. Tänään olen jokseenkin surullinen. En tiedä syytä, mutta olo on jotenkin itkuherkkä. En ole pitkään aikaan osannut itkeä, mutta nyt tuntuu siltä, että ne kyyneleet ovat kerääntyneet jonnekin silmien taa ja mieli tekisi itkeä. Ehkä siksi, että on kevät. Ehkä siksi, että tänään aurinko paistaa ja kaikki tuntuvat olevan hyvillä mielin liikenteessä ja sitä vaan tajuaa olevansa erilainen ja eri elämäntilanteessa täysin. Huonolla tavalla. Toimitin tänään B-lausunnon Kelaan, ehkä sekin tuntui raskauttavalta. Viime vuonna itkin tähän aikaan suljetulla, etten koskaan enää pääse tästä kuopasta ylös. Tänään on tuntunutkin siltä. En ole suljetulla, mutta käskevät ajatukset riivaavat, ja olen masentunut, ja toimitin juuri taas B-lausunnon Kelaan. Siinä suositeltiin taas vuodeksi eteenpäin eläkettä.

Olen miettinyt, että miksi juuri minä. Miksi minä sairastuin psykoosiin viime kesänä? Sen läpikäyminen ja toipuminen tuntuu välillä kohtuuttoman suurelta taakalta. Oikeastaan halusin kertoa teille, miltä psykoottinen masennus tuntuu. Sitä olenkin pohtinut viime päivät. Ainakin yllämainitsemaani anhedoniaa; kyvyttömyyttä nauttia. Se tuntuu siltä kuin joku määrittelemätön paha valtaisi sielun. Ei jää yhtään minuutta jäljelle. Minuus hajoaa ja koitat kerätä sen palasia jostain. Kaikki realiteetit menevät uusiksi. Parempina päivinä jaksaa uskoa, että jossain vielä on toivoa, mutta psykoottisesti masentuneena toivoa ei kertakaikkiaan ole. Ajatukset/äänet yllyttävät nääntymään tai vetämään yliannostuksia lääkkeitä. Tai muuten vain vahingoittamaan itseään, koska on niin huono. Kykenemätön tähän elämään. Säälittävä. Niin se sanoo, kuiskii korviin. Minulla se on nainen ja naisen ääni. Se on kuin mörkö, joka valtaa koko sielun ja minuuden.

Monesti ne ajatukset ovat palanneet ja luulen, että kaikki romahtaa taas. Kuten tänään. Tänään on huono päivä. Saanhan levätä hyvällä omatunnolla. Nainen vastaa, että en, mutta yksi Temesta tuntuu tänään olevan riittävä ase sitä vastaan.