Tarina tytöstä nimeltä Tuulia

Kovakantinen turkoosi päiväkirja on niiltä ajoilta, kun olin vielä yläasteella. Sen viivoitetut sivut on kirjoitettu täyteen siistillä käsialalla erivärisillä Stabilo-tusseilla sen aikaisia ajatuksiani. Siellä lukee, että ''- - joskus mä mietin, et mitä jos hyppäisin sillalta alas. Huomaiskohan kukaan? Toivottavasti T:lle tulis siitä huono omatunto kun mä kuolen ja sitten se alkais tajuumaan mitä se on tehnyt - -''

Tuon tekstin olen kirjoittanut kai 14 vuotiaana. T palasi tänään taas kummittelemaan mieleeni ja sen takia olen vuodattanut hieman lisää kyyneleitä vielä. Mihin katosit T? Miksi katosit ja mitä minä tein väärin?

Olkoot hänen nimensä tässä kirjoituksessa Tuulia. Tuulia oli vuotta vanhempi tyttö. Ensimmäinen hyvä ystäväni, ensimmäinen, jonka kanssa mulla oli kaveriporukka. Tuulia oli sellainen tyttö, joka varmasti huomattiin aina joukosta pelkästään positiivisella tavalla. Tuulialla oli ihan vaaleat hiukset ja kirkkaan siniset silmät. Se hymyili aina. Tuulia hymyili koko olemuksellaan, sen kirkkaan siniset silmät tuikki ja punertavista poskista hehkui lämpö. Kun Tuulia puhui, sen ääni oli kirkas ja puhdas. Se näytti ja kuulosti ihan enkeliltä ja kaikinpuolin vaikutti siltä muutenkin silloin. Minä ihailin Tuuliaa. Tuulialla oli kaikki mitä olisin halunnut. Se oli pitkä, kun taas minä olin ihan kääpiön mittainen. Sillä oli vaaleat hiukset, kun taas minä jouduin blondaamaan mustanruskeaa reuhkaani kerran kuukaudessa, mikäli halusin pitää ne vaaleana. Sen lisäksi Tuulia vaikutti niin paljon vanhemmalta ja viisaalta. Olin ylpeä, että juuri minä sain olla Tuulian ystävä.

Persoonaltaan Tuulia oli mielestäni empaattinen. Yläasteelle siirryttäessä Tuulia yritti olla kaikkien kaveri, myös niiden pahisten, vaikka minulle ja meidän toiselle kaverillemme Tuulia ainakin kovasti sanoi, ettei haluaisi olla niiden kanssa. Tuulia oli aina lohduttamassa, kun jollakulla meni huonosti. Kun äitini sairastui syöpään, Tuulia pisti viestin "Sun pitää vaan pysyä positiivisena. Voimia kauheesti ja muista, että mä oon aina 100% sun tukena." Usein Tuulia pyysi myös mua vuotta vanhempien tyttöjen pöytään syömään koulussa, koska en kelvannut omien luokkakavereideni seuraan. Minä olin taas iloinen ja hieman ylpeäkin - näytin kiusaajilleni, että minulla on kyllä ystäviä ja jopa itseäni vanhempia!

Sitten kaikki katosi. Tuulia alkoi puhumaan mulle yhä harvemmin ja ihmettelin mikä on vialla. Pienessä mielessäni koitin rauhoitella itseäni, että ehkä Tuulialla on vaan kiire koulun kanssa. Olihan se jo sentään kahdeksasluokkalainen. Riparitapaamisiakin oli paljon. Silloin käytettiin vielä Irc-Galleriaa ja Tuulia kyllä vastasi muiden kommentteihin siellä, mutta ei minun kommentteihini. Aloin olla entistä huolestuneempi. Oksennus nousi kurkkuun, kun huomasin, että Tuulia jutteli muille kyllä normaalisti, mutta minun kommenttejani ei oltu noteerattu lainkaan. Lukittauduin vessaan ja painauduin seinää vasten itkemään äänettömiä kyyneliä. En kehdannut kysyä Tuulialta mikä mättää. Itkin ja koitin rauhoitella itseäni sillä, että ehkäpä Tuulia ei ole vaan huomannut minun kommenttiani. Tuuliahan oli ihan pari viikkoa aikaisemmin sanonut, että joku päivä meidän pitää tehdä jotakin kivaa yhdessä pitkästä aikaa, koska ei olla ehditty näkemään sen tiheiden riparitapaamisten takia.



Minä kirjauduin meseen. Useimmiten ei vastausta. Tai sitten Tuulia vastasi jotain todella lyhyesti. Ennen Tuulia käytti paljon hymiöitä. Ensimmäisenä kiinnitin huomiota siihen, että Tuulia ei enää pistänyt hymiötä lauseiden perään. Ehkä se on vaan huonolla päällä, ajattelin. Lopulta kiinnitin huomiota siihen, että en saanut enää sydäntä hyvänyöntoivotusten perään, eikä Tuulia enää koskaan aloittanut itse keskustelua.

Kerran ihmettelin miten ihmeessä Tuulian tanssiryhmä harjoitteli jo joulunäytöstä ja kysyin asiasta Tuulialta. Sen vastaus on tatuoituna jokaiseen muistini sopukkaan. Tuulia käytti mesessä lilaa fonttia ja siinä ruudussa se vastaus luki kursivoidulla Times New Romanilla; "Nyt on jo elokuu vitun pölö." Luin vastauksen kahteen kertaan ja tunsin kyyneleiden kirvelevän armottomasti silmien takana. Olin hämmentynyt. Vastaus ei ollut lainkaan Tuulian tapainen. Tuulia ei koskaan sanonut mitään ilkeää ja olin ymmälläni siitä, että nyt sain niin ilkeän vastauksen. Harrastin myös tanssia, eikä me oltu aloitettu kyllä harjoittelemaan siinä vaiheessa vielä joulunäytöstä. Sitä paitsi tuohan oli vain heitto. Samanlainen heitto kuin jonkun kanssa jutustellessa voisit kommentoida vaikkapa ihanaa säätä. Tuulian viimeaikainen käytös ja tuo vastaus saivat mut tolaltaan. Ajattelin, että eihän Tuulia voisi niin vaan alkaa ilkeilemään mulle. Muistelin, miten Tuuliaa syrjittiin joskus, miten hiljainen ja ujo se oli itsekin ollut. Muistelin, että Tuuliahan oli sanonut monesti, että me ollaan aina ystäviä. Koitin selittää käytöstä edelleenkin sillä, että Tuulialla oli kiire.

Muita tylyjä vastauksia, joita muistan oli mm. Irc-Galleriassa mun kommenttiini jotakin tyyliin "onks sulla jotain oikeetaki asiaa vai mitäs vittua sä kyyläät kokoaika?"

Lopulta lopetin itsekin Tuulialle juttelemisen. Miksi olisinkaan jutellut, koska toinen oli tehnyt selväksi, että mun seurani ja juttuni eivät ole kaivattuja. Tuulialla oli riparilta saatuja kavereita, joiden kanssa se alkoi viettämään aikaa. Tuulia ei itsekään enää jutellut mulle ja on sanomattakin selvää, että meidän ystävyys jäi siihen.

Minä en ole koskaan maininnut sanallakaan Tuuliasta kellekään. En ainakaan siitä, miten oikeasti kävi. Minä tulin hylätyksi, niin sen ajattelen. Minua nolotti, että olin kertonut kaikille sen olevan mun paras ystävä, kun kysyttiin parasta ystävää. Olin kertonut äidille, isälle ja sukulaisille usein mun ja Tuulian seikkailuista ja jutuista. Tunsin itseni niin vialliseksi, etten kertonut kellekään. Ettei maine olisi kärsinyt. En tahtonut oikeastaan itsekään uskoa tulleeni sillä tavoin vaan hylätyksi.

Siitä alkoivat mun itsemurha-ajatteluni, siis tosissaan ajatellut sellaiset. Minä olin jatkuvasti surullinen, koska nyt olin ihan yksin. Ihan oikeasti yksin. Jouduin joka välitunti lukittautumaan vessaan, koska en kehdannut olla toisten näkyvillä, ennen kaikkea en kehdannut näyttää kaikille kuinka olin kuin olinkin oikeasti luuseri, jolla ei ole yhtä ainoaa ystävää enää jäljellä. Olin juurikin sellainen ruma, lapsellinen paskapää, joksi mua haukuttiinkin aina. Sellainen, jonka kaveri kukaan ei halua olla. Itkin usein yöni ja pohdin mitä olin tehnyt väärin. Meillä ei ollut Tuulian kanssa koskaan riitaa. Mikään riita ei edeltänyt tuota käytöstä. Pohdin, että ehkä luonteessani oli vikaa. Ehkä olin liian noloa seuraa. Analysoin kaikkia mahdollisia virheitä, joita olin saattanut tehdä. Olin vihainen, hämmentynyt ja surullinen.

Siitä lähtien olen koittanut pitää ihmisiin etäisyyttä. Otin tuon menetyksen todella raskaasti. Ajattelin aina uusia ihmissuhteita luodessani, että tuohon ihmiseen en ainakaan kiinny niin kovasti, ettei satu sitten niin paljon, kun tulenkin taas hylätyksi. Minun oli entistä vaikeampi luottaa ihmisten hyvyyteen. Kaikenkaikkiaan ihmisiin ei kannata luottaa. Olihan Tuulia sanonut minulle, että voin tukeutua siihen aina ja sitten kumminkin rikkonut sen lupauksen. Tuo lupaus oli rikottu kaikkein pahimpana mahdollisena hetkenä, jolloin olisin tarvinnut kaikkein eniten tukea ja turvaa. En epäröinyt tai epäröi edelleenkään hetkeäkään, että joku muu voisi helposti tehdä saman. Siksi rakensin itselleni vahvan suojamuurin ympärilleni.

Vielä tänä päivänäkään en tiedä miksi Tuulia käyttäytyi niin kuin käyttäytyi. Minä näen yhä vian itsessäni. Luulen olleeni liian noloa seuraa verrattuna uusiin, jännittäviin riparikamuihin, joiden kanssa Tuulia aloitti kaljan juomisen. En koskaan kysynyt Tuulialta mitä olen tehnyt väärin, koska en halunnut kuulostaa ruikuttajalta. Piti olla mahdollisimman vahva. Toisaalta en ehkä edes halunnut, enkä varmasti vieläkään halua tietää mikä mussa oli vikana. Se tieto satuttaisi liikaa. Oli parempi antaa ystävyyden vaan haihtua hiljalleen savuna ilmaan.

En tiedä millainen Tuulia on tänä päivänä tai mitä hän opiskelee tai tekee työkseen. Ainakin se kirjoitti ylioppilaaksi Facebookin perusteella. Muuta en tiedä. Edes vanhat riparikaverit ei näytä olevan kuvioissa enää. Minä en osaa yhä edelleenkään nähdä Tuuliaa ilkeänä ihmisenä, tai sitten en vain halua uskoa siihen. En osaa nähdä sitä enkelinkasvoista tyttöä pahana. Sitä, joka itse joskus itki kun sillä ei ollut kavereita ja sitä haukuttiin. En halua uskoa, että sellainen ihminen tekisi jotakin tuollaista ihan puhdasta pahuuttaan. En tiedä syytä, enkä haluakaan tietää. Voin siis vaan arvailla. Minä olen kehitellyt teoriani, jonka mukaan Tuulian riparikaverit eivät syystä tai toisesta pitäneet minusta ja vaikutteille alttiina ihmisenä Tuulia kuunteli heitä ja hylkäsi minut.

Tuo tapahtuma vaikuttaa yhä edelleen minuun. Uskallan sanoa, että hyvin vahvasti, koska aika ajoin päädyn yhä edelleen pohtimaan tapahtunutta. Yhä edelleenkään en osaa luottaa ihmisiin ja väkisinkin uusia ihmissuhteita luodessani Tuulia ilmestyy mieleni perukoille kummittelemaan.

Loppujenlopuksi pohdin, että miksi en ollut sen arvoinen, että Tuulia olisi vaivautunut edes jossain vaiheessa selittämään reheellisesti mikä oli vialla? Tai miksen ollut edes sen arvoinen, että Tuulia olisi koittanut korjata välejä myöhemmin?