Emotionless

Milloin osastoelämästä tuli niin normaalia, ettei se enää herätä tunteita? Milloin siitä tuli niin normaalia, etten jaksa edes purkaa tuntojani mihinkään? Tai mitä tuntoja? Kun koen, etten tunne mitään. En mitään, vaikka siirryin pitkäaikaisosastolle ehkä kaksi viikkoa sitten. En muista, koska aika on täällä ajatonta.

Pitikö tän koskaan olla ihan okei, ihan normaalia? Niin normaalia arkea, että siihen tottuu ja turtuu. Niin normaalia, että yksinkertaisesti sisustettu huonekin, jossa on vain sänky ja yöpöytä, sekä jääkylmät lattiat ja vihreät seinät ympärillä, tuntuu ihan normaalilta.

En osaa enää edes itkeä. En enää ahdistu vankilamaisista huoneista. Ehkä etäisesti tunnen surua käydessäni kotona, kun tajuan, miten kaunis kotini loppujenlopuksi onkaan, mutten pärjää siellä. Miksen voi vaan pärjätä siellä? Siivota ja laittaa ruokaa niin kuin normaalit ihmiset?

Loppujenlopuksi sekin on ihan vitun surullista, että tästä touhusta on tullut niin normaalia, ettei se hetkauta tunteita suuntaan tai toiseen. Ehkä hieman pelkään sitä, että jos täällä menee huonosti, niin sitten joutuu pitkäaikaiselle suljetulle.

Tuntuu, että olen elävä kuollut, jolla ei ole mitään väliä, missä vietän aikani. Tunteet on tapettu, enkä tiedä, kumpi on loppujenlopuksi pahempi tunne, tuntea loputonta tyhjyyttä ja välinpitämättömyyttä vai olla niin pohjattoman masentunut, että sattuu?