Nääthän miten reipas tänään oon

Löydän taas itseni pohtimassa, mitä tekisin blogin kanssa. Yli vuoden ajan on jo tuntunut siltä, että en voi kirjoittaa, mitä mielessä ihan oikeasti liikkuu tai jos kirjoitan, kirjoitan ympäripyöreästi tai runomuodossa. Ei siinä mitään, runot sopivat minulle paremmin kuin mainiosti, mutta kun on väsynyt ja masentunut, niin ei jaksaisi aina miettiä kauheasti, miten asettelee sanansa. Ylipäänsä olen ollut niin väsynyt ja kyllästynyt, että joinain iltoina en vaan edes jaksa olla netissä. En katsoa leffoja, sarjoja, en lukea blogeja tai edes Iltalehteä, puhumattakaan nyt siitä, että itse jaksaisin kirjoittaa.

Mietin, että mitä mieltä on ylipäänsä blogissa, jossa ei voi olla reheellinen? Alunperin loin blogin sitä varten, jotta voisin näpytellä ylös asiat, joista on vaikea muuten puhua. Nyt minulla on asioita, joista en voi puhua, mutten myöskään kirjoittaa. Se harmittaa minua ihan suunnattomasti. Blogi oli rakas harrastus, rakas paikka parin vuoden ajan, mutta nykyään se tuntuu lähinnä taakalta. Osittain siksi, että vuosien varrella on kerääntynyt lukijoita, ja haluaisin voida jakaa ajatuksiani muiden iloksi, ja kun en kykene siihen, tunnen huonoa omatuntoa. Osittain ehkä siksi, että kun kirjoitan, joudun mielettömästi sensuroimaan itseäni. Joudun ja joudun, pakkohan ei ole kuin kuolla, mutta kai sitten pelkään liikaa tuomitsevia ajatuksia, niin etten kykene enää olemaan oma itseni edes blogimaailmassa. Olen löytänyt muitakin väyliä ilmaista itseäni kuin vain blogi, mutta surukseni mikään ei tunnu samalta, mikään muu paikka tai keino ei tunnu yhtä omalta.

Tuntuu niin yksinäiseltä. Ihan mielettömän yksinäiseltä, kun tajuaa, että on taas yhtä sulkeutunut kuin yläasteella. Vain siksi, että ihmiset pitäisivät minusta. Näköjään olen ollut aika epävakaa aina, koska, mitä tahansa teettekin, niin älkää vain hylätkö minua ja minähän olen sellainen kuin haluatte minun olevan, jottei vaan sattuisi, tai sitten sulkeudun täysin. Pitää olla mahdollisimman miellyttävä tai niin läpinäkyvä, liukas, sellainen, josta ei saa otetta, ei millainenkaan, tunteeton, jotta kukaan ei keksisi minusta vikoja ja alkaisi vihaamaan minua. Muistan kuinka raskasta se oli melkein kymmenen vuotta sitten, kun joutui kuiskimaan salaisuutensa korkeintaan koulun vessojen seinille yksinään välituntisin. Yhtä raskasta se on edelleen.

Jostain kumman syystä koen deja-vun, kun kirjoitan tätä. Tai ei ehkä niin kummastakaan syystä, olenhan kirjoittanut kai monesti kuluneen vuoden aikana samanlaisista fiiliksistä. En kuitenkaan, edelleenkään, tahdo lopettaa bloggaamista kokonaan. En tahdo, mutta se jääköön nähtäväksi. En minä blogia ainakaan poista, sen olen päättänyt, vaikken kirjoittaisikaan.