Päätin joulun jälkeen, palattuani Suomeen, lopettaa Voxran. Seinään. Koska yksinkertaisesti en jaksanut enää sitä, että pulssi hakkasi jatkuvasti yli 90 paikkeilla ja verenpainekin oli korkea. Tai minkä suomalainen mentaliteetti nyt korkeaksi mieltää, mutta korkea minulle, henkilökohtaisesti. Tuo yhdistelmä teki unettomista öistä helvettiä, koska luonnollisestikin huonot unet madaltavat kehon sietokykyä. Tokihan olisin voinut käyttää ehkä verenpainelääkettä siinä samassa, mutta en usko, että yksikään lääkäri olisi suostunut laskemaan verenpainetta minulle tuikitavanomaiselle tasolle; about 80/60. Muutenkaan en kokenut Voxrasta enää minkäänlaista hyötyä mielialankaan kannalta.
Ei vielä Voxrasta vieroittautuminen mitään. Se oli ihan lasten leikkiä. Kuvittelin pahempaa kuin parin päivän öklöä ja yleisen typerää oloa. Väliin piti tarttua tuolista kiinni, kun huono olo iski kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta sekin oli kertaluontoista. Muutoin mitään viekkareita ei esiintynyt, ei edes psyykkisiä.
Toinen tarina onkin sitten kahden muun lääkkeen kohdalla. Hoitokokouksessa päätettiin sitten, että voisin käyttää Cymbaltaa, koska sen ei merkittävästi pitäisi ainakaan vaikuttaa sydämeen ja verenpaineeseen. Jes, hyvä idea, ja olin muutenkin kiinnostunut kyseisestä lääkkeestä, koska kaverini on kehunut sitä niin paljon. Eikä Cymbaltassa vikaa ollutkaan. Veikkasin, että olisin voinut saada siitä avun, mutta... Mutta. Se perkeleen lääkeaineallergia. Allergisoiduin siis ennenpitkää Cymbaltallekin. Harmitti, ärsytti, ja olisin voinut itkeä ihan vain sen lääkkeen perään, vaikka hoitsut moittivat lääkehakuisuudesta. Siitä sain yli kahden vuorokauden mittaiset allergiaoireet.
Pahempaa sen sijaan oli vielä tulossa. Seuraava lääke oli, totta kai, Efexor. Eikä yllättänyt laisinkaan, että olin sillekin pillerille loppujenlopuksi allerginen ja pahasti olinkin. Yleensä mun lääkeaineallergiani saa jokseenkin hallintaan suihkuttelemalla hengitysteitä avaavaa astmasuihketta nenään ja ottamalla Ataraxia puolisentoista pilleriä. Efexorin kanssa asian laita ei todella ollut niin yksinkertainen - olisikin ollut. Sain lähes anafylaksian, naama oli punainen kuin vanhalla juopolla ja turvoksissa. Rintakehä helotti tulipunaisena ja ihoa sattui. Ihan kuin joku olisi jatkuvasti piiskannut nokkospuskalla kasvoja, niskaa, rintakehää ja päänahkaa. Efexorin tarina päättyikin sitten ensiapuun. Nyt ollaan kolmen päivän kortisonikuurilla.
Efexorin lopetus ei kismitä mua niin kuin Cymbalta. Olin muutenkin soittelemassa osastolle päin lomaltani, että maanantaina olisi ehkä syytä arvioida Efexorin käyttöä uudelleen. Edellisenä yönä nukuin vain viisi tuntia huolimatta siitä, että olin ottanut Deprakinea, Tenoxia ja Ataraxia. Lisäksi minun pitäisi olla flunssatoipilaana kotona, mutta Efexor antoi virtaa kuin Duracell pupulle, joten siivosin kämpän lattiasta kattoon. Aivan kirjaimellisesti. Seinätkin pesin. Kuka vitun hullu pesee seiniä? Muutenkin tuntui, ettei mussa ollut mitään tolkkua Efexorin kanssa. Oli ihan ok tuhlata satoja euroja vain naamaansa. Kasvohoitoihin sun muihin. Eli joo, aiheutti varmaan jonkin sortin hypomaniaa. Sinänsä siis hyvä, että koko lääke joudutaan nyt lopettamaan.
Niin. Niistä lopetusoireista. Voxra oli lempeä lääke vieroittautumisen kannalta, mutta samaa en todellakaan voi sanoa Cymbaltasta. SNRI-viekkarit ovat kirjaimellisesti kauheinta, mitä olen kokenut. Aamulla herätessä ei tiennyt, mihin suuntaan silmät edes katsovat ja tasapainoaisti oli jatkuvasti hukassa sen lisäksi, että päällä oli jatkuva yleispyörrytys ja etova olo, sekä lihaskipuja ja päänsärkyä. Henkinenkin puoli oli täysin saatanasta. Itkin, koska en jaksanut lähteä viikonloppulomille ja pakata. Itkin, kun kauppa oli muka liian kaukana. Itkin kaiken paskan ulos, jota vaan ikinä sisälleni on kertynyt. Mietin muita potilaita, kun niiden omaiset tulevat hakemaan ne viikonlopuksi kotiin ja saavat pakkausapua, mutta mulla ei ole ketään. Eihän se niin ole, mutta siinä mielentilassa tunsi itsensä vaan maailman yksinäisimmäksi. Ne pikkuasioistakin vuodatetut kyyneleet olivat ainakin vesiputouksen kokoisia. Eikä siinä vielä kaikki. Sen verran sekaisin tuo lopetus pistää aivot, että kuulin kuiskimista. Eräskin aamu hyppäsin nanosekunnissa ylös sängystä, koska korvanjuurestani kuului hento "hei."
Efexorin vieroitusoireita odotellessa. Ensiapulääkäri "kannusti," että sen lopettaminen seinään plus kortisoni voi olla aika tuskainen yhdistelmä, koska kortisonilla on tapana provosoida ahdistuneisuutta. Miten jotenkin en malta odottaa? Huomatkaa sarkasmi.
Minun pieneen ymmärrykseeni ei vaan kertakaikkiaan mahdu, että miten voi olla jokaiselle lääkkeelle allerginen. En vaivaudu edes luettelemaan niitä tänne. Useampi mielialalääke, tulehduskipulääkkeet, antibiootteja... Hieman itkin sitäkin, että kuinka epäreilua on, kun ihmiset löytävät lääkityksen, mutta minä en. Tai jos löydän, allergisoidun. Miksi? Onko mussa jotain rakenteellista vikaa?
Sentään Deprakinelle en ole ollut allerginen, koputan kuitenkin puuta, siitä mun on pakko todeta, etten tiedä, olisinko enää hengissäkään ilman sitä. Aamut sujuvat seesteisemmin, kun on illalla ottanut Deprakinen. Herääminen aamupalalle osastolla tuntuu jopa välillä ok-ajatukselta, kahvin juonti muiden kanssa saattaa tuntua ihan kivaltakin. Haittavaikutuksia en ole omalla kohdallani huomannut Deprakinen kanssa lainkaan. En mitään vaikutusta painoon, tai ylenpalttista väsymystä ja hönttiä oloa, josta sitä yleensä moititaan. Ainoastaan sen, että se toimii siihen mihin pitääkin. Ei lähde mieliala heittämään liikaa ja saa rauhoituksen joka ilta siitä.
Nyt yritän saada unta Efexorin jämät kehossa ja se pirun kortisoni, että tässäpä on elimistössä valvottajaa kerrakseen. Toivon samalla myös, että seuraava lääke sopisi. Toivon niin. Niin paljon. En jaksaisi enää tätä rumbaa kolmatta kertaa.
