Anteeksi, etten edes ole jaksanut avata blogia, koska muut asiat vievät niin paljon voimia. Kun itkee, murehtii ja toivoo, että helvetti joskus loppuu ja koittaa kammeta viimeisillä voimillaan ylös, pudoten taas alas, se jos mikä vie voimia.
Olen kirjoittanut luonnoksiin pitkänkin pätkän kuulumisia, mutta jostain syystä ajatukseni ovat pelkkää liisteriä. Samaa, paksua liisteriä kuin kesälläkin. Toisaalta kai tämä arki on jo liian normaalia. En osaa enää kirjoittaa asioista, jotka siihen kuuluvat. En samalla tapaa kuin ennen. Tai ehkä pelkään kohdata mieleni mörköjä avautumalla yksinkertaisesti, koska... Koska koskaan ei ole mennyt näin huonosti kuin edeltävästä kesästä tähän päivään asti. Ne tunteet tappavat sisältä, mutta jostain syystä niitä on vaikea sanoittaa ylös. Aloitekyvyn puutettako, niin kuin vakavassa masiksessa tuppaa olemaan?
5 kuukautta sairaalaa takana nyt, ja jatkoa on vielä näillä näkymin tulossa. Plus kesän suljetun reissu siihen päälle, eli yhteensä melkein 6 kuukautta. Viimeaikoina on tuntunut, että olen ottanut pari askelta taaksepäin. Siinä kuulumiseni tiivistettynä.
Voi sua <3 elä ota mitään paineita kirjottamisesta, avaat blogin silloin kun se itsestäs hyvältä tuntuu ja kun sulla on voimia siihen. Vaikka osastolla oleminen ei varmasti mitään nautintoa oo, niin musta on kuitenkin hyvä että olet siellä turvassa ja toivon sun olevan siellä niin kauan että olet saanu kerättyä voimia. Ymmärrän hyvin kuinka vaikeaa jo pelkkä hengittäminen voi olla ja ei silloin pysty ajattelemaankaan mitään muuta. Kumpa osaisin tehdä jotain vuoksesi tai auttaa enemmän. Paljon voimia kamppailuusi, paljon halauksia ja suojelusenkeleitä. <3
VastaaPoistaTänään olen niin väsynyt, etten osaa kuin nöyrästi kiittää.
Poista<3