Matkalla eksyneiden taivaaseen

Pitkästä aikaa. Oli sellainen olo, että on pakko kirjoittaa, päästä purkamaan tuntonsa jonnekin. Olen huono bloggaaja, kun en edes ole julkaissut kommentteja, mutta vallitsevalle aivokapasiteetille se on liian suuri työ. Kiitos silti. Ihan kaikille. Olen kyllä lukenut ne, mutta vastaaminen tuntuu vaikealta. Ylipäänsä on vaikea kirjoittaa. 

Pyörähdys suljetulla ja takaisin kotiin. Ei minun pitänyt. Pääsinhän juuri monen kuukauden hoidosta huhtikuussa. Pettymys kalvaa mieltä, enkö ikinä opi? Lopulta suljetun ovet aukenivat, koska vakuutin voivani hyvin. Ihan okei. Kyllä jalat kantavat.

Vaikka viime kesä olikin helvetti, eikä tämä kesä ole todellakaan vetänyt sille vertoja, niin perinteisen kesäisessä mollissa kuljetaan. On tähän kesään mahtunut hyviäkin hetkiä, kun viime kesänä tuskin yhtä ainuttakaan. Hengittäminenkin sattui. Oleminen oli tuskaa. Viime päivinä on kuitenkin alkanut tuntua siltä, että sinne taas valutaan. Jonnekin mustaan ja kylmään tuntemattomaan. Pelko kalvaa mieltä, miten ihminen selviää vielä kolmannesta yhtä depressiivisestä episodista? Sitä tuntee lyhistyvänsä sen taakan alle. Kun vielä yrittää tehdä kaikille muille mieliksi. Eivät ne muut ymmärrä, eivät ne käsitä, että yksi sairaalahoito ja yksi pilleri ei tee tästä ihmispalapelistä kokonaista ja ehjää. Pitäisi olla kuntoutunut jo kaikkien sairaalajaksojen jälkeen. Siksi tuntuu paremmalta vaan vaieta. Hymyillä, vaikka sattuu. Vaikka voihan syöpäkin uusia ja taas uusia. En mä tiedä kokevatko läheiset heitä kohtaan pettymystä? Surua ehkä, niin kai myös henkisten sairauksien kohdalla, mutta liian usein tuntuu, että siinä samalla myös syyllistetään siitä, ettei ole tarpeeksi tehnyt töitä itsensä eteen.

Lääkäri puhuu sähköhoidosta vielä kaiken tueksi, mutta ei. Siitä tuli aikaiseksi pienoinen sanaharkka. Kuulemma sabotoin itse hoitoani, kun en suostu paranemaan ja ottamaan riskejä. Minun rajani menevät siinä ja minusta minulla on siihen oikeus. Olen ottanut riskejä, joten koin tuon syytöksen kohuuttomana. Olen riskeerannut terveyttäni lääkekokeiluissa. Efexor ja Cymbalta aiheuttivat pahimmat allergiat pitkiin aikoihin. Olen suostunut testaamaan niitä riskeistä huolimatta. Mutta sähköhoitoon en mene. Liian riskialtista, olkoot kuinka hyvät kokemukset satunnaisilla ihmisillä tahansa, mutta mä en halua koittaa tuuriani sen suhteen. Muuttuuko persoonallisuuteni ikiajoiksi ilman mahdollisuutta enää korjata sitä koskaan? Sellaistakin olen kuullut. Tai entä ne vaikutukset, joista ei vielä tiedetä?

Poliakin aiotaan vaihtaa. Niin klassista "minä jätän sinut, ennen kuin jätät minut"-epävakaata käytöstä, mutta tekisi mieli olla vaan saapumatta seuraavalle käynnille. Ilmoittamatta mitään. Kadota vaan. Yleisestiottaen en edes pidä hoitavista henkilöistäni, mutta jostain syystä koen tämän erittäin vahvasti hylkäämisenä. En mä jaksa mitään harvoja käyntejä, koska ei niistä ole mitään hyötyä mulle. Niinhän se on, kroonikon leiman kun sai otsaan, niin ei ketään enää kiinnosta auttaa. Ennemmin kannattaa tuhlata resurssit niihin, joilla on toivoa. Mulla itsellänikin on mielen perukoilla sellainen olo, että en mä edes viitsi mennä tuhlaamaan kenenkään aikaa sellaisille käynnille, joille mua ei todellakaan kiinnosta saapua. Joku, jolla on toivoa, voi saada ne. Eikö kaikki ole tyytyväisiä niin?

Persemäistä vaan mulle, koska jos en saa akuutisti aikaa, niin päivystyksen tarve kasvaa ihan mielettömästi. Eikä mun lompakko repeä sellaiseen. Enkä halua kokea sitä nöyryytystä, joka seuraa vähättelystä. "On meillä oikeitakin potilaita." Niin. Siksi mieli maalailee epätoivoisia vaihtoehtoja. En jaksa enää käydä uutta helvettiä läpi. En. Haluaisin elää rahoillani. Oikeasti elää. En vain vipata satasta sinne ja satasta tuonne maksaessani sairaalalaskuja.

Nykyään mulla on myös tukihenkilö, jotta kämppä pysyy järjestyksessä, sekä asiat muutenkin. Mutta ei se korvaa terapialuontoista apua. Huomaan, että olen heidän seurassaan samanlainen kuin ystävien; pirteä ja sosiaalinen. Olen yrittänyt hajottaa kuortani, mutta se on vaikeaa ja toisekseen, eihän sitä toimintaa ole edes tarkoitettu miksikään terapiaksi. 

Olen väsynyt. Väsynyt. Vielä kerran, vitun väsynyt. Siksi en ole jaksanut päivittää blogiakaan. Tänään minä pelkäsin itseäni; entä jos viimeinen niitti ei olekaan enää kaukana ja voimat loppuu?