Alakulo on seurana haikeuden

Nukkumatti on kateissa jo kolmatta päivää, ei se halua heittää unihiekkoja ainakaan tänne. Ei edes, vaikka otin Ataraxia 50 mg, Azonaa 50 mg ja Insominia 10 mg. Tänään pitäisi olla hoitokokous, tarvitsen täysjymäyttäjän, jonkun, jolla nukkuu varmasti, jos joutuu hiippailemaan yöllä kansliaan. Mutta onko vahvempiin bentsoihin järkevää siirtyä? Ei minun mielestäni. Insomin on jo vahva.

Kroppa on jatkuvassa stressitilassa. Siksi se uni ei varmaankaan tule. Ketamiinihoito ei onnistu. Sitä mä olen surrut viimeviikosta lähtien, ja jopa siitä kirjoittaminen on vaikeaa. Itkettää. Kymmenen vuoden takainen päihdemerkintä, huumeidenkäyttäjä, minä. Huumeidenkäyttäjät eivät saa ketamiinihoitoa. Huumeidenkäyttäjiä, tyhmiä teinejä, rangaistaan kymmenen vuoden takaisista virheistä. Jos mä vaan olisin tiennyt. En olisi koskaan koskenutkaan mihinkään. Mutta Salida, 16-vuotias, silmät mustiksi maalattuina, oli typerä, kapinallinen teini, jolla oli äärimmäisen paha olla. Teini, joka oli rikkonainen.

Vaikutti siihen päätökseen muutkin syyt. ”Potilaan psykoosiriski on merkittävän korkea, ei voida sulkea pois skitsofrenistyyppistä psykoosioireilua sairauskertomuksen mukaan. Sekä aiemman huumeidenkäytön takia ketamiinihoitoa ei voida suositella.”

Tiedättekö, miltä tuntuu, kun viimeinen keino voida paremmin, viedään pois? Se tuntuu nyrkin iskulta palleaan, avarilla lyönniltä suoraan päin kasvoja. Enkä ole viime kesää lukuunottamatta halunnut kuolla näin paljon. Kuinka paljon joutuu kestämään, että se on tarpeeksi ja saa vaan luovuttaa? Minä pelkään kuolemaa, mutta samalla en näe muutakaan tunnelin päässä. Ei valoa. Ei ulospääsyä. Ei mitään.

Tiedän, että ketamiinihoito ei ole lopullinen ratkaisu. Se auttaa puoli vuotta korkeintaan. Mutta puolessa vuodessa olisi ehtinyt rakentaa elämää eteenpäin. Olisi ehtinyt palata balleriinaksi, ehkä. Jos fyysinen kunto olisi antanut periksi. Jos kuuloharha/pakkoajatus syömiskiellosta olisi tarpeeksi vaimea. Olisin matkustanut. Olisin käynyt toisessa kotimaassa. Olisin tavannut ystäviä enemmän, sillä tuntuu, että olen laiminlyönyt heitäkin. En päässyt E:n synttäreille, koska olen edelleen suljetulla. Jos... jos olisin vaan saanut mahdollisuuden koittaa sitä hemmetin ketamiinia, jos se olisi toiminut. Niin paljon minä laskin sen varaan, koska niin laski myös hoitohenkilökunta, sillä nykyään edes juon todella harvoin alkoholiakaan. 

Ehdin jo luottaa hoitajiin ja lääkäriin ja itseeni ja sitten se matto vedetään jalkojen alta. Sanotaan vaan, että pitää keksiä toinen hoitomuoto. Vittu, helpommin sanottu kuin tehty. Lääkkeille olen suurimmalle osalle allerginen. Sähköön en enää mene, koska se teki minusta äärimmäisen sekavan ja muistamattoman, eikä edes auttanut mielialaan. Helpommin sanottu kuin tehty, en minä jaksa ryömiä pohjamudissa, koittaen keksiä keinoa selvitä. Minä olen loppu. Niin loppu, että hampaiden harjuu tuntuu vaikealta. Kierrän aidatun pihan kerran ympäri viileässä syysilmassa ja väsyn. Väsyn vierailijoista. Väsyn ihan kaikesta.

Suljettu osasto II

Väsynyt tyyppi katsoo peilistä takaisin. Joku, joka jaksoi ensimmäistä kertaa viikkoon pestä hiuksensa. Joskus se jaksaa pestä aamuisinkin hampaansa, eikä ainoastaan iltaisin. Miten ällöttävää, ajattelen. Oikeastaan ei edes itketä. Vaikka ehkä pitäisi, sillä olen oikeasti siisti ihminen. Nyt vaan olen aivan liian turta päästääkseni ainuttakaan kyyneltä.

Eikä minua edes itketä, että olen jälleen suljetulla osastolla. Relapsi. Lopetin lääkkeet ja nyt siitä saa kärsiä. Älkää kysykö miksi minä ne lopetin, en ymmärrä itsekään omaa päätäni. Ehkä osin siksi, että kädet vispaavat hulluna Abilifyn takia. Pidättävä hoitoonmääräämispäätös tuli diagnoosilla toistuvan masennuksen vaikea, psykoottinen masennusjakso. Ei itketä edes, kun allekirjoitan pakkohoitopäätöstä. Nainen huoneessani itkee pakkohoitopäätöstä, mutta kai mä olen saanut niitä liian monta enää järkyttyäkseni tai itkeäkseni.

Olen huomannut masennusjaksojen pahenevan joka kerta iän myötä. Nuorempana pystyin toimimaan. Esittämään, että kaikki on ok. Pystyin käymään bileissä, koska sai juoda pään täyteen. Nykyään en. Ei kiitos. Ei kiinnosta. Ei jaksa. Pieninkin sosiaalisuus vie voimat. Hain hoitajan kanssa tavaroita kotoa ja nukuin sen jälkeen koko päivän.

Kuolemanajatukset ja kommentoivat ajatukset tai äänet - miksi kukakin tahtoo niitä kutsua - ovat palanneet. Ehkä hieman itkettää, kun päässä jyllää tarkkoja suunnitelmia, miten listiä itsensä tähän ja nyt, koska kipu on niin suurta. Samalla pelkään, että olen vain keksinyt kaiken päästäni, niin kuin se eräs ilkeä lääkäri sanoo. Pelkkä epävakaa persoona. Siis hankala persoona. Ja lievä masennus. Maustettuna huomionhakuisuudella. Mitä jos se onkin niin? Ahdistaa.

Suljetulla. Taas. Enkö osaa pysyä tällaisista paikoista pois? Olin suljetulla viime huhti-syyskuun. Marras-joulukuun. Nyt taas.

Kaukaa kotoa. Tämä paikka ei ole kotikaupungissani, sillä siellä ei ollut paikkoja vapaana. Ahdistaa sekin ehkä hieman. Tunnen oloni niin yksinäiseksi, ei täällä ole paikkaa minne mennä. Jos nyt lomaa siis ikinä saisin siltä tiukkislääkäriltä. Juoksisinko vain metsään?

Minä olen niin toivoton. Ei minulla ole tulevaisuutta, enkä jaksa seuraavaa seitsemää vuotta näin, totean hoitajalle, joka painaa minulle foliosta kämmenelle Temestaa. Siinä hetkessä tuntuu pahalta ja siltä, että voi antaa itkun tulla. Minä olen niin väsynyt. Niin loppu siihen, että iän myötä tämä sairaus pahenee. Ensin se oli keskivaikea masennus. Sitten vaikea. Sitten psykoottinen.

Täällä syöminenkin on ollut vaikeaa. Älä syö, älä syö, nainen päässä hokee. Enkä minä syö kunnolla. Toisaalta se on myös yksi itsetuhoinen keino. Ääni pään sisässä nauraa joka kerta, kun nousen pystyyn ja näkökenttä sumenee, korvissa piippaa ja alkaa pyörryttää, niin, että pitää kulkea seiniä pitkin. Oikeastaan se haluaisi ottaa yliannostuksen lääkkeitä, mutta ei se sairaalassa ole mahdollista.

Hoitokokouksessa saan lähetteen ketamiinihoitoon. Niin umpikujassa ja hukassa olen. Lääkäri painottaa, ettei se ole pysyvä hoitokeino ja minä nyökkäilen. Mitä vaan, kunhan tämä olo helpottaa edes ketamiinihoitojakson ajaksi. Se on viimeinen oljenkorsi, koska sähköä en halua. Se vie muistin ja siitä ei edes ollut minulle hyötyä. Psykoottisuus saattaa olla este, mutta yleensä se koskee skitsofrenistyyppisiä psykooseja. Toivon niin, että lähete menee läpi, mutta pelottaa, että entä jos masennukseni ei tahdo reagoida ketamiiniinkaan?

Why me?

Kevät. Ulkona on oikeastaan jo lähestulkoon kesä. Musta tää vuodenaika on aina ollut vaikea. Niin tänäkin vuonna. Viime vuonna olin tähän aikaan suljetulla. Nytkin pyörähdin toisella osastolla huhtikuun alussa. On jotenkin haikeaa, ettei herää itse henkiin, samalla, kun luonto herää. Silti en kaiketi ole kävelevä ruumis, kuten viime vuonna tähän aikaan. Jotain kuitenkin puuttuu palapelistä, sillä en osaa nauttia pitenevistä päivistä ja lämmittävistä auringonsäteistä, jotka leikkivät kasvoilla. Tai veden liplatuksesta rannalla. En nauti linnunlaulusta aamuisin, vaan vedän peittoa korviin tiukemmin ja toivon, että olisi pimeää. Toivon, että saisin nukkua vielä vähän. Vähän pitempään. Ettei tarvitsisi olla.

Paljon on muuttunut. Lääkäri ja lääkitykset. Onhan mulla silti vielä ihan hc-napit käytössä. Abilifya 20 mg. Auttanut jonkin verran psykoottisten oireiden kanssa, muttei täydellisesti. Ixel 100 mg. Paskat se auttaa mielialaan, olen masentunut silti. Deprakine on nykyään niinkin korkealla kuin 800 mg. Ihan jees. Azona 50 mg iltaan. Rauhoittaa ihan mukavasti Deprakinen ohella untenmaille ja päälle otan tarvittaessa Tenoxia 40 mg. Diapam on vaihdettu Temestaan ja olen ihan tyytyväinen. Sain lähetteen ravitsemusterapeutille ja ehdin ahdistua parista lisäkilosta. Seuraavaksi puhumme, miten saisin vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta, mutta sen suhteen en ole toiveikas. Kela kaiketi myöntää sitä nihkeästi ja toisaalta, olen Kelan silmissä nuori. Mun kai pitäisi olla jotain muuta kuin loppuelämä eläkkeellä ja näin ollen joku sairaampi ihminen kaipaa enemmän terapiaa kuin minä.

Myös tukihenkilöt käyvät luonani lähes päivittäin, sillä joulukuun suljetun jaksolla katsottiin, etten pärjää kotona yksin. Ehkä se on ihan totta. Voimat ovat niin vähissä, että yhden pakollisen kotiaskareen jälkeen on pakko levähtää sohvalla. Tai nukkua päiväunet. Lisäksi kun hoito poliklinikalla on, mitä on, niin saan keskusteluapuakin tukihenkilöistäni.

Silti paljon on myös samaa. Tänään olen jokseenkin surullinen. En tiedä syytä, mutta olo on jotenkin itkuherkkä. En ole pitkään aikaan osannut itkeä, mutta nyt tuntuu siltä, että ne kyyneleet ovat kerääntyneet jonnekin silmien taa ja mieli tekisi itkeä. Ehkä siksi, että on kevät. Ehkä siksi, että tänään aurinko paistaa ja kaikki tuntuvat olevan hyvillä mielin liikenteessä ja sitä vaan tajuaa olevansa erilainen ja eri elämäntilanteessa täysin. Huonolla tavalla. Toimitin tänään B-lausunnon Kelaan, ehkä sekin tuntui raskauttavalta. Viime vuonna itkin tähän aikaan suljetulla, etten koskaan enää pääse tästä kuopasta ylös. Tänään on tuntunutkin siltä. En ole suljetulla, mutta käskevät ajatukset riivaavat, ja olen masentunut, ja toimitin juuri taas B-lausunnon Kelaan. Siinä suositeltiin taas vuodeksi eteenpäin eläkettä.

Olen miettinyt, että miksi juuri minä. Miksi minä sairastuin psykoosiin viime kesänä? Sen läpikäyminen ja toipuminen tuntuu välillä kohtuuttoman suurelta taakalta. Oikeastaan halusin kertoa teille, miltä psykoottinen masennus tuntuu. Sitä olenkin pohtinut viime päivät. Ainakin yllämainitsemaani anhedoniaa; kyvyttömyyttä nauttia. Se tuntuu siltä kuin joku määrittelemätön paha valtaisi sielun. Ei jää yhtään minuutta jäljelle. Minuus hajoaa ja koitat kerätä sen palasia jostain. Kaikki realiteetit menevät uusiksi. Parempina päivinä jaksaa uskoa, että jossain vielä on toivoa, mutta psykoottisesti masentuneena toivoa ei kertakaikkiaan ole. Ajatukset/äänet yllyttävät nääntymään tai vetämään yliannostuksia lääkkeitä. Tai muuten vain vahingoittamaan itseään, koska on niin huono. Kykenemätön tähän elämään. Säälittävä. Niin se sanoo, kuiskii korviin. Minulla se on nainen ja naisen ääni. Se on kuin mörkö, joka valtaa koko sielun ja minuuden.

Monesti ne ajatukset ovat palanneet ja luulen, että kaikki romahtaa taas. Kuten tänään. Tänään on huono päivä. Saanhan levätä hyvällä omatunnolla. Nainen vastaa, että en, mutta yksi Temesta tuntuu tänään olevan riittävä ase sitä vastaan.

tilannekatsaus

En ole pitkään aikaan kirjoittanut, saati lukenut muiden blogeja. Elossa minä vielä olen, mutten tiedä blogimaailman kohtalosta taaskaan mitään. Yksi pääsyy tälle tauolle oli se, että muiden jutut ihan oikeasti triggeröivät minua. Ei, en mä ketään syytä, minun ongelmanihan se on ja homma on hanskassa, kun pysyn täältä poissa. Itsetuhoiset pakkoajatukset, jotka psykoottisiksikin katsottiin, saavat vaan niin helposti uutta tuulta purjeisiinsa muiden jutuista, joissa kuvaillaan vaikka, että miten tänään viilleltiin. Ei. Mä en pysty siihen. On valtavasti lahjakkaita kirjoittajia, mutta oman sairastumiseni vuoksi en pysty juuri nyt antamaan mitään vertaistukea, enkä pysty lukemaan samankaltaisista ongelmista. Kuulostan totta kai mielestäni itsekkäältä, muttei se kaiketi ole itsekkyyttä...

Missä siis olin loppuvuoden kotiuduttuani osastolta? Aika pian taas suljetulla osastolla uudelleen valvomisen takia ja valvominen saa esiin itsetuhoisia pakkoajatuksia. Uusi psykiatrini oli noin vaan päättänyt, että adjöö unilääkkeille. Minä irtisanouduin polilta ja valvoin, kunnes tukihenkilökin oli niin huolissaan, että menimme mielenterveyspäivystykseen ja sieltä kyyti kävi taas suljetulle.

On spekuloitu, olisiko mun vointini lähtenyt niin kovaan laskuun, jos olisin saanut nukuttua. Minä sanon, että ei, hoitaja sanoi, että ei, lääkäri sanoi voivoi. Onneksi kuitenkin osastojaksosta oli se hyöty, että sai lääkkeet kuntoon ja nukuttua. No, sen minkä nukkui kun huonekaveri räpsäisi valot viideltä aamulla päälle.

Sekä nyt mulla on uusi lääkäri mielialahäiriö- ja psykoosityöryhmästä. Kävin toissapäivänä tapaamassa häntä. Reseptit on kunnossa ja toivon, että tästä todella tulee jotain, enkä joudu taas lähtemään hiukset hulmuten ulos. Ei, en toivo sitä ainaista persoonallisuushäiriöjankkausta. Juu. Minulla on epävakaa persoonallisuushäiriö, rajatilatyyppi, mutta kaipaan apua elämäni ensimmäisten psykoottisten jaksojen kanssa. Ei kaikki mene pershäiriön piikkiin, eihän?

Niin, syyskuu nyt jotenkin meni. Unilääkkeiden rippeillä. Lokakuu myös satunnaisilla Diapameilla ja Tenoxeilla. Sirdaludiakin sovelsin unilääkkeeksi kuurin. Oli pärjättävä sukulaishäihin ilman sekoilemisia ja saatava nukuttua. Niiden jälkeen itkin tukihenkilöni autossa, että mä en jaksa, jaksa enää näin. Voimat on poissa ja pakkoajatukset jylläävät. Sitten mentiinkin kohti päivystystä, jossa heti oltiin tilanteesta ihmeissään ja huolissaan, M1-lähete. Suljettu. Taas.

Ja mitkä fiilikset? Olihan se nyt helvetin noloa palata takaisin osastolle niin lyhyen ajan jälkeen. "Potilas välillä kuvittelee, että hänelle ollaan vihaisia, kun hän voi huonosti tai on itsetuhoinen." Se mun päässäni nalkutti, kun palasin osastolle, jokainen tuntui katsovan mua turhautuneena tai vittuuntuneena suorastaan. Vaikka tottahan toki henkilökunta kertoo aivan eri version. Mutta tiedänhän minä nyt, kenenkään ajatuksia ei voi lukea. Ei edes ilmeistä.

Olin vähän yli kuukauden nyt suljetulla. Sitten matkustin, mikä ehkä teki ihan hyvää, ainakin sillä aikaa kun olin siellä. Suomeen paluusta en osaa vielä oikein sanoa mitään. Mieli myllertää; luotanko enää poliin toista kertaa, jaksanko vaan ylipäänsä tätä elämää.

Olisi saumoja jaksaa. Toinen Mies. Mutta kaikki on niin epävarmaa, etten mä ehkä kestä. Kuinka monta itkettyä yötä se vaatii, että voi olla varma, että toinen on oikeasti minun, enkä minä vain hänen hupinsa. Perkele asustaakin toisella puolella Suomea nykyään. Ja haluanko mä käyttää mahdollisuuden, josta tsäänssit on 50/50; joko sattuu helvetisti, tai sitten joskus on onnellinen pariskunta. Juuri nyt en akuutisti ainakaan halua päättää päiviäni hänen takiaan. Viikonloppu menikin tähän asti chillaillessa hänen kämpillään, katsellen leffaa ja mennessä ajoissa nukkumaan. Sattuu sanoa, ehkä mä vähän tykkään siitä.

Niin ja NYKYISET DG:T ovat:
F60.31 epävakaan persoonallisuushäiriön rajatilamuoto ja F33.30 toistuvan masennuksen vaikea, psykoottinen jakso, mielialan mukaisia psykoottisia oireita. Sos.tilanteiden pelko puuttuu nykyään jostakin syystä kokonaan, mutta no jaa. Korjaan nuo ehkä blogin sivupalkkiin, jos innostun tätä kirjoittelemaan.

Juuri nyt on unetonta ja olen miettinyt kyllä pienen tilannekatsauksen tekemistä blogiin aiemminkin, joten miksipä ei juuri nyt. Etenkin kun koin tärkeäksi sanoa tai pahoitella, jos olen kadonnut vaan tiettyjen blogien lukijoista. Olette kyllä mielessä ja toivon kaikille hyvää. Lukemaan en vaan pysty, en tiedä, olenko kajahtanut lisää, vai mistä se johtuu.