Suljettu osasto II

Väsynyt tyyppi katsoo peilistä takaisin. Joku, joka jaksoi ensimmäistä kertaa viikkoon pestä hiuksensa. Joskus se jaksaa pestä aamuisinkin hampaansa, eikä ainoastaan iltaisin. Miten ällöttävää, ajattelen. Oikeastaan ei edes itketä. Vaikka ehkä pitäisi, sillä olen oikeasti siisti ihminen. Nyt vaan olen aivan liian turta päästääkseni ainuttakaan kyyneltä.

Eikä minua edes itketä, että olen jälleen suljetulla osastolla. Relapsi. Lopetin lääkkeet ja nyt siitä saa kärsiä. Älkää kysykö miksi minä ne lopetin, en ymmärrä itsekään omaa päätäni. Ehkä osin siksi, että kädet vispaavat hulluna Abilifyn takia. Pidättävä hoitoonmääräämispäätös tuli diagnoosilla toistuvan masennuksen vaikea, psykoottinen masennusjakso. Ei itketä edes, kun allekirjoitan pakkohoitopäätöstä. Nainen huoneessani itkee pakkohoitopäätöstä, mutta kai mä olen saanut niitä liian monta enää järkyttyäkseni tai itkeäkseni.

Olen huomannut masennusjaksojen pahenevan joka kerta iän myötä. Nuorempana pystyin toimimaan. Esittämään, että kaikki on ok. Pystyin käymään bileissä, koska sai juoda pään täyteen. Nykyään en. Ei kiitos. Ei kiinnosta. Ei jaksa. Pieninkin sosiaalisuus vie voimat. Hain hoitajan kanssa tavaroita kotoa ja nukuin sen jälkeen koko päivän.

Kuolemanajatukset ja kommentoivat ajatukset tai äänet - miksi kukakin tahtoo niitä kutsua - ovat palanneet. Ehkä hieman itkettää, kun päässä jyllää tarkkoja suunnitelmia, miten listiä itsensä tähän ja nyt, koska kipu on niin suurta. Samalla pelkään, että olen vain keksinyt kaiken päästäni, niin kuin se eräs ilkeä lääkäri sanoo. Pelkkä epävakaa persoona. Siis hankala persoona. Ja lievä masennus. Maustettuna huomionhakuisuudella. Mitä jos se onkin niin? Ahdistaa.

Suljetulla. Taas. Enkö osaa pysyä tällaisista paikoista pois? Olin suljetulla viime huhti-syyskuun. Marras-joulukuun. Nyt taas.

Kaukaa kotoa. Tämä paikka ei ole kotikaupungissani, sillä siellä ei ollut paikkoja vapaana. Ahdistaa sekin ehkä hieman. Tunnen oloni niin yksinäiseksi, ei täällä ole paikkaa minne mennä. Jos nyt lomaa siis ikinä saisin siltä tiukkislääkäriltä. Juoksisinko vain metsään?

Minä olen niin toivoton. Ei minulla ole tulevaisuutta, enkä jaksa seuraavaa seitsemää vuotta näin, totean hoitajalle, joka painaa minulle foliosta kämmenelle Temestaa. Siinä hetkessä tuntuu pahalta ja siltä, että voi antaa itkun tulla. Minä olen niin väsynyt. Niin loppu siihen, että iän myötä tämä sairaus pahenee. Ensin se oli keskivaikea masennus. Sitten vaikea. Sitten psykoottinen.

Täällä syöminenkin on ollut vaikeaa. Älä syö, älä syö, nainen päässä hokee. Enkä minä syö kunnolla. Toisaalta se on myös yksi itsetuhoinen keino. Ääni pään sisässä nauraa joka kerta, kun nousen pystyyn ja näkökenttä sumenee, korvissa piippaa ja alkaa pyörryttää, niin, että pitää kulkea seiniä pitkin. Oikeastaan se haluaisi ottaa yliannostuksen lääkkeitä, mutta ei se sairaalassa ole mahdollista.

Hoitokokouksessa saan lähetteen ketamiinihoitoon. Niin umpikujassa ja hukassa olen. Lääkäri painottaa, ettei se ole pysyvä hoitokeino ja minä nyökkäilen. Mitä vaan, kunhan tämä olo helpottaa edes ketamiinihoitojakson ajaksi. Se on viimeinen oljenkorsi, koska sähköä en halua. Se vie muistin ja siitä ei edes ollut minulle hyötyä. Psykoottisuus saattaa olla este, mutta yleensä se koskee skitsofrenistyyppisiä psykooseja. Toivon niin, että lähete menee läpi, mutta pelottaa, että entä jos masennukseni ei tahdo reagoida ketamiiniinkaan?