M1 ja suljettu osasto

En jaksa kirjoittaa kauniita lauseita. En jaksa käyttää aivojani, enkä edes koe olevani kykeneväinen mihinkään älylliseen. Haluan vain olla. Haluan maata pimeässä huoneessa peiton alla ja vetää paksut verhot ikkunan eteen, jotten näkisi aurinkoa, joka tuntuu niin tuskalliselta ja riipivältä tässä tilassa. 

Koko maailma tuntuu uhkaavalta ja pelottavalta. Tuntuu, ettei kehenkään voi luottaa. Ei muihin, eikä itseensä. Eikä ainakaan siihen, että elämä kantaa, sillä kaikki on jo romahtanut niin monesti. Jaksaako tätä samaa vuodesta vuoteen? Eläminen tuntuu mahdottomalta, sillä ei kai kukaan pärjää yksin ja minä olen yksin, jos suljen kaikki muut ihmiset pois siksi, etten luota kehenkään. Ehkäpä syy on se, että on tullut niin monta kertaa jätetyksi ja hylätyksi, saanut liian monta kertaa kuulla, että on huono kaikin tavoin.

Olen ollut suljetulla osastolla nyt kaksi päivää. M1-lähete eteni M2-lähetteeseen ja tuntuu, etten koskaan ole ollut näin pohjalla. Kyllähän minusta on tehty M1:siä ja vietin päivän suljetulla melkein päivälleen kaksi vuotta sitten, mutta ne eivät ole koskaan ennen edenneet M2:seen asti. En ole kehdannut kertoa asiasta juuri kellekään, sillä pelkään taas saavani vastapalkaksi luottamuksestani vain sen särkymisen. Pelkään olevani vain pettymys kaikille, koska olen itsekin pettynyt itseeni. Toisaalta en halua myöskään tuottaa muille huolia ja tuskaa minun takiani.

Aluksi olin lähinnä huvittunut lähetteestä, enhän mä ole sellaisen hoidon tarpeessa. Avolle olisin voinut mennä, jos sitä olisi ehdotettu, mutta psykiatri pamauttikin haastattelun lopuksi, että "selvä juttu, sä lähdet nyt tarkkailuun, koska sun masennuksesi on taas pahentunut sen verran." Siinä päivystyksen pedillä maatessa, 30 tuntia valvoneena en kai edes sisäistänyt sitä asiaa, että olen ihan oikeasti lähdössä. Ihan aikuisten oikeasti, eikä tämä ole mikään muka hauska läppä. En edes siinä vaiheessa, kun ambulanssi saapui hakemaan. Lähinnä kai ajattelin, että viimeistään suljetulla lähete purettaisiin ja pääsisin avo-osastolle.

Ensimmäisen yön vietin putkaa muistuttavassa eristyshuoneessa. Saapuessani olin liian väsynyt miettimään, että mihin olen päätynyt. Koitin vain vaipua uneen kylmällä ja kovalla patjalla, sillä siinä vaiheessa uni oli ainoa asia, jota saatoin edes ajatella. Pakko nukkua, tai sydän vielä pettää ja jättää. Herätessäni katkonaisesta unestani aamupäivällä, olo oli karmiva, kuin olisi jäänyt katujyrän alle vähintäänkin. Silmät ristissä seurasin kahta kaapinkokoista ja tatuoitua hoitajaa jälleen psykiatrin arvioitavaksi. Siellä totuus iskikin päin naamaa ja lujaa. "Kyllä sun tilanne nyt on sellainen, että sä jäät tänne."

Jotenkin olen liian väsynyt edes itkeäkseni, vaikka tunnenkin olevani vankilassa, tai ihan kuin olisin joutunut johonkin näytelmään, johon en edes kuulu. Fiilikset ovat melko lohduttomat; miten, miksi, miten minä tänne jouduin? Kaipaan jopa avo-osastoa, vaikka niin vihaan sitä, mutta se tuntuu turvalliselta kaikessa kauheassa tuttuudessaan. Täällä päivää rytmittävät hoitajien huudot sen merkiksi, että on aika hakea lääkkeet, sekä ruokailut, joita tietenkin vahtivat aina kaksi isoa miestä. Öisin maanikot hosuvat ympäriinsä käytävillä ja havahdun hoitajien karjumiin käskyihin "jumalauta, nyt takasin sinne sänkyihin!" Suurin osa päivästäni kuluu keltaisessa sairaalapyjamassa peiton alla. Taisin unohtaa harjata hampaatkin aamulla, mutta olen niin väsynyt.

Summertime sadness vol. 200

Poismenneen ystäväni toive oli, että en lopettaisi kirjoittamista. "Mitä tahansa teetkin, niin jatka kirjottamista." Viime aikoina on vaan tuntunut vaikealta avata elämäänsä mihinkään, vaikea avata suunsa polilla, vaikea purkaa tunteitaan kirjoittamalla tai yhtään mitenkään, mutta yritetään. Sormet tuntuvat töksähtelevän näppäimistöllä ja ajatus takkuaa, teksti tökkii.

Ehkä turhuudentunteet kumpuavat siitä, että elämä on kaikenkaikkiaan junnannut vain paikoillaan ja toistaa itseään vuodesta toiseen, kuukaudesta kuukauteen. Tuntuu turhalta toistolta kirjoittaa kaikki samat asiat ja tunteet päivästä toiseen. Nyttenkin tuntuu siltä, että voisin saman tien pyyhkiä koko tekstin pois ja sulkea läppärin kannen. Antaisin vain olla. Eikö jo voitaisi vaan antaa olla?
Samaan aikaan kuitenkin tunnen suurta tarvetta purkaa ajatuksiani ylös. Tänään tunsin pitkästä aikaa jonkin sortin innostusta avata koneen ja alkaa kirjoittaa, ihan niin kuin ennen. Vaativa osa persoonastani vaan vaikeuttaa hommaa tuntuvastikin, se nalkuttaa, miten kaikki, mitä teen, on paskaa. Toisaalta huomaan, miten itku puskee silmistä läpi väkisin, kun teen asioista todellisia pukemalla ne sanoiksi, mutten anna itkun tulla. En mä jaksaisi enää edes itkeä, enkä muistakaan, koska viimeksi olisin itkenyt pahaa oloani.

Samalla, kun luonto on herännyt henkiin, minusta tuntuu, että osa sielustani on taas kuollut. Sama tunne valtaa minut taas, se sama, joka valtaa mielen joka kesä. Joku tunne, jota on vaikea kuvata, mutta kiteyttäisin sen siihen, että haluaisin maata vain pimeässä kylpyhuoneessa, enkä nousta sieltä koskaan. Kylpyhuoneessa, koska se sattuu nyt olemaan asuntoni pimein ja viilein paikka. Pimeässä on turvallisempaa, sillä auringonpaiste tekee olosta epätodellisen. Nukun huonosti, enkä edes tajua, milloin vuorokausi vaihtuu, koska päivät vaan sekoittuvat loputtomassa valossa toisiinsa.

Kesä herättää minussa kateudentunteita. Valvon yksinäni yöt läpeensä ja muut nauttivat kesälomastaan nukkuen kuin tukit. Muut bailaavat lämpiminä viikonloppuöinä, mutta minulle osallistuminen tuntuu lähes mahdottomalta. Olen valvomisen takia fyysisestikin ihan liian lopussa osallistuakseni samanlaisiin rientoihin kuin muut ikäiseni. Ystäväni ovat menossa festareille ja voi miten haluaisin mennä myös, haluaisin todella, koska rakastan konemusiikkia, mutten uskalla maksaa lippuja etukäteen, jos en olisikaan kunnossa valvomisen takia. Reheellisesti puhuen osastohoito ei ole kaukana, koska loputon valvominen ajaa lopulta perinteiseen kesäromahdukseen, jota joka kesä ollaan psykoosiksikin nimitetty.

Sen lisäksi, että on kesä, mieleni vetää matalaksi se, että psykiatrini vaihtuu. Uusien ihmisten kohtaaminen on aina vaikeaa, koska tulen harvan kanssa toimeen ja tutustumisvaihe vie minulta tuhottomasti aikaa. Nytkin kesti lähes kolme vuotta, että en enää pelännyt psykiatriani. Lisäksi minua harmittaa, että juuri, kun olin edellisen kanssa melko sujut, niin se jo lähteekin. Myönnän järkyttyneeni uutisista sen verran, että muutama kyynelhän siinä pääsi matkalla kotiin, muttei kukaan kai huomannut, koska olin piiloutunut aurinkolasien taakse.

Viime käynnillä eläkettä taas pidennettiin vuodella. Osittain varmasti sillä on tekemisensä pahan oloni kanssa. Tuntuu niin masentavalta nähdä lausunnossa päivämäärät 1.9.2015-31.8.2016 ja arvella, että kyllä se siitäkin tulee vielä jatkumaan. Eikä kyse ole edes pessimistisestä ajatusmaailmasta, vaan kyllä se jatkuu, ihan jo vaan sen takia, että DKT:n olisi taas tarkoitus alkaa ja se on henkisesti raskasta terapiaistunnoissa käsiteltävien asioiden takia ja siksi, että aamuheräämiset ovat unettomuuden takia äärimmäisen hankalia.

B- ja C-lausunnot eivät kauheasti toivoa antaneet tähän tilanteeseen. Viime vuonna niissä jopa luki jotain positiivista, koska olin alkanut viime keväänä avautua enemmän, mutta nyt niistä vaan paistaa se, että tilanne on junnannut pitkään paikoillaan. Uusimmassa lausunnossa vaan todetaan, että "Potilaan vointi on ollut pitkään jo kovin huono, eikä ole viimeisen vuodenkaan aikana kyennyt mihinkään opiskeluun. Potilaan pitäisi opiskella lukiossa, mutta en pidä potilasta mitenkään työkykyisenä voimakkaan masennuksensa ja ahdistuksensa takia." Siinä se kiteytettynä.

Kieroutuneella tapaa nauroin lausunnossa hoitosuunnitelman kohdalle kirjattua tekstiä "potilaalla on aina mahdollisuus osastohoitoon." Ai että aina? Nytpä mä tiedän, että mikseivät ne enää viskaa minua kotiini pärjäämään. Oikeastihan siinä ei ole mitään huvittavaa saada ilmaista ja aina voimassaolevaa menolippua hullujen huoneelle, mutta kai sitä itselleen saa nauraa. Pakko repiä huumoria jostain, kun ei hymy muuten ole viime aikoina ollut kovinkaan herkässä. Epäilen muutenkin alkuunsakin, että huumorini ei aukea kaikille, mutta totean siihen vain, että ei se ole minun ongelmani.

Mulla on vain sellainen olo, että ei, ei, ei elämän pitänyt mennä näin.