M1 ja suljettu osasto

En jaksa kirjoittaa kauniita lauseita. En jaksa käyttää aivojani, enkä edes koe olevani kykeneväinen mihinkään älylliseen. Haluan vain olla. Haluan maata pimeässä huoneessa peiton alla ja vetää paksut verhot ikkunan eteen, jotten näkisi aurinkoa, joka tuntuu niin tuskalliselta ja riipivältä tässä tilassa. 

Koko maailma tuntuu uhkaavalta ja pelottavalta. Tuntuu, ettei kehenkään voi luottaa. Ei muihin, eikä itseensä. Eikä ainakaan siihen, että elämä kantaa, sillä kaikki on jo romahtanut niin monesti. Jaksaako tätä samaa vuodesta vuoteen? Eläminen tuntuu mahdottomalta, sillä ei kai kukaan pärjää yksin ja minä olen yksin, jos suljen kaikki muut ihmiset pois siksi, etten luota kehenkään. Ehkäpä syy on se, että on tullut niin monta kertaa jätetyksi ja hylätyksi, saanut liian monta kertaa kuulla, että on huono kaikin tavoin.

Olen ollut suljetulla osastolla nyt kaksi päivää. M1-lähete eteni M2-lähetteeseen ja tuntuu, etten koskaan ole ollut näin pohjalla. Kyllähän minusta on tehty M1:siä ja vietin päivän suljetulla melkein päivälleen kaksi vuotta sitten, mutta ne eivät ole koskaan ennen edenneet M2:seen asti. En ole kehdannut kertoa asiasta juuri kellekään, sillä pelkään taas saavani vastapalkaksi luottamuksestani vain sen särkymisen. Pelkään olevani vain pettymys kaikille, koska olen itsekin pettynyt itseeni. Toisaalta en halua myöskään tuottaa muille huolia ja tuskaa minun takiani.

Aluksi olin lähinnä huvittunut lähetteestä, enhän mä ole sellaisen hoidon tarpeessa. Avolle olisin voinut mennä, jos sitä olisi ehdotettu, mutta psykiatri pamauttikin haastattelun lopuksi, että "selvä juttu, sä lähdet nyt tarkkailuun, koska sun masennuksesi on taas pahentunut sen verran." Siinä päivystyksen pedillä maatessa, 30 tuntia valvoneena en kai edes sisäistänyt sitä asiaa, että olen ihan oikeasti lähdössä. Ihan aikuisten oikeasti, eikä tämä ole mikään muka hauska läppä. En edes siinä vaiheessa, kun ambulanssi saapui hakemaan. Lähinnä kai ajattelin, että viimeistään suljetulla lähete purettaisiin ja pääsisin avo-osastolle.

Ensimmäisen yön vietin putkaa muistuttavassa eristyshuoneessa. Saapuessani olin liian väsynyt miettimään, että mihin olen päätynyt. Koitin vain vaipua uneen kylmällä ja kovalla patjalla, sillä siinä vaiheessa uni oli ainoa asia, jota saatoin edes ajatella. Pakko nukkua, tai sydän vielä pettää ja jättää. Herätessäni katkonaisesta unestani aamupäivällä, olo oli karmiva, kuin olisi jäänyt katujyrän alle vähintäänkin. Silmät ristissä seurasin kahta kaapinkokoista ja tatuoitua hoitajaa jälleen psykiatrin arvioitavaksi. Siellä totuus iskikin päin naamaa ja lujaa. "Kyllä sun tilanne nyt on sellainen, että sä jäät tänne."

Jotenkin olen liian väsynyt edes itkeäkseni, vaikka tunnenkin olevani vankilassa, tai ihan kuin olisin joutunut johonkin näytelmään, johon en edes kuulu. Fiilikset ovat melko lohduttomat; miten, miksi, miten minä tänne jouduin? Kaipaan jopa avo-osastoa, vaikka niin vihaan sitä, mutta se tuntuu turvalliselta kaikessa kauheassa tuttuudessaan. Täällä päivää rytmittävät hoitajien huudot sen merkiksi, että on aika hakea lääkkeet, sekä ruokailut, joita tietenkin vahtivat aina kaksi isoa miestä. Öisin maanikot hosuvat ympäriinsä käytävillä ja havahdun hoitajien karjumiin käskyihin "jumalauta, nyt takasin sinne sänkyihin!" Suurin osa päivästäni kuluu keltaisessa sairaalapyjamassa peiton alla. Taisin unohtaa harjata hampaatkin aamulla, mutta olen niin väsynyt.