Matkalla eksyneiden taivaaseen

Pitkästä aikaa. Oli sellainen olo, että on pakko kirjoittaa, päästä purkamaan tuntonsa jonnekin. Olen huono bloggaaja, kun en edes ole julkaissut kommentteja, mutta vallitsevalle aivokapasiteetille se on liian suuri työ. Kiitos silti. Ihan kaikille. Olen kyllä lukenut ne, mutta vastaaminen tuntuu vaikealta. Ylipäänsä on vaikea kirjoittaa. 

Pyörähdys suljetulla ja takaisin kotiin. Ei minun pitänyt. Pääsinhän juuri monen kuukauden hoidosta huhtikuussa. Pettymys kalvaa mieltä, enkö ikinä opi? Lopulta suljetun ovet aukenivat, koska vakuutin voivani hyvin. Ihan okei. Kyllä jalat kantavat.

Vaikka viime kesä olikin helvetti, eikä tämä kesä ole todellakaan vetänyt sille vertoja, niin perinteisen kesäisessä mollissa kuljetaan. On tähän kesään mahtunut hyviäkin hetkiä, kun viime kesänä tuskin yhtä ainuttakaan. Hengittäminenkin sattui. Oleminen oli tuskaa. Viime päivinä on kuitenkin alkanut tuntua siltä, että sinne taas valutaan. Jonnekin mustaan ja kylmään tuntemattomaan. Pelko kalvaa mieltä, miten ihminen selviää vielä kolmannesta yhtä depressiivisestä episodista? Sitä tuntee lyhistyvänsä sen taakan alle. Kun vielä yrittää tehdä kaikille muille mieliksi. Eivät ne muut ymmärrä, eivät ne käsitä, että yksi sairaalahoito ja yksi pilleri ei tee tästä ihmispalapelistä kokonaista ja ehjää. Pitäisi olla kuntoutunut jo kaikkien sairaalajaksojen jälkeen. Siksi tuntuu paremmalta vaan vaieta. Hymyillä, vaikka sattuu. Vaikka voihan syöpäkin uusia ja taas uusia. En mä tiedä kokevatko läheiset heitä kohtaan pettymystä? Surua ehkä, niin kai myös henkisten sairauksien kohdalla, mutta liian usein tuntuu, että siinä samalla myös syyllistetään siitä, ettei ole tarpeeksi tehnyt töitä itsensä eteen.

Lääkäri puhuu sähköhoidosta vielä kaiken tueksi, mutta ei. Siitä tuli aikaiseksi pienoinen sanaharkka. Kuulemma sabotoin itse hoitoani, kun en suostu paranemaan ja ottamaan riskejä. Minun rajani menevät siinä ja minusta minulla on siihen oikeus. Olen ottanut riskejä, joten koin tuon syytöksen kohuuttomana. Olen riskeerannut terveyttäni lääkekokeiluissa. Efexor ja Cymbalta aiheuttivat pahimmat allergiat pitkiin aikoihin. Olen suostunut testaamaan niitä riskeistä huolimatta. Mutta sähköhoitoon en mene. Liian riskialtista, olkoot kuinka hyvät kokemukset satunnaisilla ihmisillä tahansa, mutta mä en halua koittaa tuuriani sen suhteen. Muuttuuko persoonallisuuteni ikiajoiksi ilman mahdollisuutta enää korjata sitä koskaan? Sellaistakin olen kuullut. Tai entä ne vaikutukset, joista ei vielä tiedetä?

Poliakin aiotaan vaihtaa. Niin klassista "minä jätän sinut, ennen kuin jätät minut"-epävakaata käytöstä, mutta tekisi mieli olla vaan saapumatta seuraavalle käynnille. Ilmoittamatta mitään. Kadota vaan. Yleisestiottaen en edes pidä hoitavista henkilöistäni, mutta jostain syystä koen tämän erittäin vahvasti hylkäämisenä. En mä jaksa mitään harvoja käyntejä, koska ei niistä ole mitään hyötyä mulle. Niinhän se on, kroonikon leiman kun sai otsaan, niin ei ketään enää kiinnosta auttaa. Ennemmin kannattaa tuhlata resurssit niihin, joilla on toivoa. Mulla itsellänikin on mielen perukoilla sellainen olo, että en mä edes viitsi mennä tuhlaamaan kenenkään aikaa sellaisille käynnille, joille mua ei todellakaan kiinnosta saapua. Joku, jolla on toivoa, voi saada ne. Eikö kaikki ole tyytyväisiä niin?

Persemäistä vaan mulle, koska jos en saa akuutisti aikaa, niin päivystyksen tarve kasvaa ihan mielettömästi. Eikä mun lompakko repeä sellaiseen. Enkä halua kokea sitä nöyryytystä, joka seuraa vähättelystä. "On meillä oikeitakin potilaita." Niin. Siksi mieli maalailee epätoivoisia vaihtoehtoja. En jaksa enää käydä uutta helvettiä läpi. En. Haluaisin elää rahoillani. Oikeasti elää. En vain vipata satasta sinne ja satasta tuonne maksaessani sairaalalaskuja.

Nykyään mulla on myös tukihenkilö, jotta kämppä pysyy järjestyksessä, sekä asiat muutenkin. Mutta ei se korvaa terapialuontoista apua. Huomaan, että olen heidän seurassaan samanlainen kuin ystävien; pirteä ja sosiaalinen. Olen yrittänyt hajottaa kuortani, mutta se on vaikeaa ja toisekseen, eihän sitä toimintaa ole edes tarkoitettu miksikään terapiaksi. 

Olen väsynyt. Väsynyt. Vielä kerran, vitun väsynyt. Siksi en ole jaksanut päivittää blogiakaan. Tänään minä pelkäsin itseäni; entä jos viimeinen niitti ei olekaan enää kaukana ja voimat loppuu?

But who's gonna catch you when you fall?

Kello raksuttaa taas yli kahden ja mä kukun hereillä. Ei pitäisi, koska aamulla on hoitokokous, mutta pää on eri mieltä. Tietenkin, kun päivä pitenee, sama rumba on toistunut nyt jo neljä vuotta ja, koska olen kyyninen paska, niin ei kai muuta olisikaan osannut odottaa.

Mun on pitänyt monesti kirjoittaa, mutta mun sisällä on vaan joku möykky, jota ei sanoiksi saa purettua. Eikä sen puoleen kyllä energiakaan. Saati keskittymiskykyä. Haluaisin niin puhaltaa taas hiileen ja saada blogin kipinän syttymään, mutta blogimaailma näyttää hiljentyneen tätä nykyä muutenkin. Lisäksi ei ole ollut energiaa korjata ulkoasuongelmia. Tekisi mieli poistaa vanhat postaukset ja aloittaa alusta. Kokonaan alusta. Toisaalta, olen katunut katkerasti vanhojen päiväkirjojenkin poisheittämistä. Minä olen suorittaja, tai ainakin mussa asuu sellainen. 

Ei bloggauksen kai kuitenkaan pitäisi olla suorittamista.

Osastolla ollaan. Edelleen. Ei kokopäiväpaikalla enää, mutta pitäisi päivisin ravata siellä. Se tuntuu vievän mun voimia ihan älyttömästi. Mun olisi pitänyt olla päiväpaikalla jo kuukauden päivät, mutta en mä ole onnistunut. Osaksi kai unettomuuden takia. Keho ei jaksa. Kestä. Osaksi, koska kai mua sitten masentaa ja en jaksa. En jaksa välittää, en jaksa. Jaksa. Mitään. Mä olen koittanut ties mitä. Laittaa kymmenen herätystä ja siirtää puhelimen pois tyynyn alta, mutta mä en silti vaan saa itseäni liikkeelle. Liian useasti olen siis vaan jäänyt nukkumaan.

Mulla meni paremmin. Uskallan sanoa, koska se on mennyttä. Talvella menee aina paremmin, mutta silti viime vuosi oli elämäni vaikein ylivoimaisesti. Mä pelkään, että tämä on vain jatkumoa sille, tämä kevätalakulo. Tänään itkin osastolla hoitajan tahdittomia sanomisia ja keräilin itseäni varmaan tunnin siinä itkun lomassa. Odotellessani bussia kotiin, meinasin itkeä lisää. Mä en kuulu tänne keväisin ja kesäisin. Mä en ole normaali. Siinä mä katselin ohikulkijoita bussipysäkillä. Mietin, että antaisin mitä tahansa, jos vaan voisin olla yksi niistä, jotka ovat tulleet koulusta tai töistä. Mä antaisin mitä vaan, jos voisin seistä siinä paikassa ilman, että taistelen itkua vastaan, koska elämä tuntuu epäreilulta.

Viimeaikoina musta on tuntunut, että kannattelen kaikkien muidenkin ongelmia. En saa unta, jos en saa varmistusta, että kaikki on tietyillä ihmisillä hyvin. Joskus musta tuntuu, että mua tarvitaan vain, jos jollain toisella on ongelma, mutta mua kannattelevia käsiä on tuskin ollenkaan. Tai ehkä en halua nähdä niitä tai hyväksyä niitä. Niin kauan mä olen tottunut kannattelemaan itseäni ja muita. Silti mun sisäinen ääneni kertoo, kuinka vitun tekopyhä marttyyri mä olen. Puhun epäkiinnostavista aiheista. Loukkaannun liian helposti. Ei vittu, miten joku voi kutsua mua edes millään lailla hyväksi ystäväksi? Se sanoo mulle, että vittu sä olet paska. Paskaa täynnä. Ja mä kuuntelen. Niin kai.

Olen nähnyt liikaa painajaisia menneestä. Olen muistanut liikaa asioita, joita en halua muistaa ja nähnyt ihmisiä, joita en halua nähdä. Ei mulla ole jaksamista nykyisin meikata tai laittautua osastopäiviä varten, mutta kun keskustassa tulee vastaan ihmisiä, joita ei halua nähdä tai ainakaan antaa niiden nähdä, kuinka muhun sattuu, häpeän. Olisi pitänyt jaksaa. Häpeän, koska pelkään, että ne näkevät musta suoraan, että ovat saaneet satutettua. Enhän mä ole kuin varjo entisestä.

Tuntuu vaan, että mä en jaksa tätä enää. Vittu, mä en jaksa tätä samaa enää vuodesta toiseen. Mutta mä pelkään kuolemaa. Samalla mä pelkään elämää. En mä ole elävä, enkä kuollut. Jotain siltä väliltä. Mietin väkisinkin syitä tälle. Jos ei olisi sattunut niin ja jos ei olisi käynyt noin, olisinko onnellisempi, normaalimpi? Vaikka kyllä mä nykyisin pystyn näkemään olleeni "sairas" jo lapsena, niin olisinko näin pahassa jamassa, jos menneisyydestä voisi pyyhkiä joitain asioita pois?

Hypersensitiveness alert

Olen ollut huonona. Siis todella huonona, enkä ehkä välttämättä pelkän psyykkisen voinnin kantilta, vaan myös fyysisen voinnin kannalta.

Päätin joulun jälkeen, palattuani Suomeen, lopettaa Voxran. Seinään. Koska yksinkertaisesti en jaksanut enää sitä, että pulssi hakkasi jatkuvasti yli 90 paikkeilla ja verenpainekin oli korkea. Tai minkä suomalainen mentaliteetti nyt korkeaksi mieltää, mutta korkea minulle, henkilökohtaisesti. Tuo yhdistelmä teki unettomista öistä helvettiä, koska luonnollisestikin huonot unet madaltavat kehon sietokykyä. Tokihan olisin voinut käyttää ehkä verenpainelääkettä siinä samassa, mutta en usko, että yksikään lääkäri olisi suostunut laskemaan verenpainetta minulle tuikitavanomaiselle tasolle; about 80/60. Muutenkaan en kokenut Voxrasta enää minkäänlaista hyötyä mielialankaan kannalta.

Ei vielä Voxrasta vieroittautuminen mitään. Se oli ihan lasten leikkiä. Kuvittelin pahempaa kuin parin päivän öklöä ja yleisen typerää oloa. Väliin piti tarttua tuolista kiinni, kun huono olo iski kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta sekin oli kertaluontoista. Muutoin mitään viekkareita ei esiintynyt, ei edes psyykkisiä.

Toinen tarina onkin sitten kahden muun lääkkeen kohdalla. Hoitokokouksessa päätettiin sitten, että voisin käyttää Cymbaltaa, koska sen ei merkittävästi pitäisi ainakaan vaikuttaa sydämeen ja verenpaineeseen. Jes, hyvä idea, ja olin muutenkin kiinnostunut kyseisestä lääkkeestä, koska kaverini on kehunut sitä niin paljon. Eikä Cymbaltassa vikaa ollutkaan. Veikkasin, että olisin voinut saada siitä avun, mutta... Mutta. Se perkeleen lääkeaineallergia. Allergisoiduin siis ennenpitkää Cymbaltallekin. Harmitti, ärsytti, ja olisin voinut itkeä ihan vain sen lääkkeen perään, vaikka hoitsut moittivat lääkehakuisuudesta. Siitä sain yli kahden vuorokauden mittaiset allergiaoireet.

Pahempaa sen sijaan oli vielä tulossa. Seuraava lääke oli, totta kai, Efexor. Eikä yllättänyt laisinkaan, että olin sillekin pillerille loppujenlopuksi allerginen ja pahasti olinkin. Yleensä mun lääkeaineallergiani saa jokseenkin hallintaan suihkuttelemalla hengitysteitä avaavaa astmasuihketta nenään ja ottamalla Ataraxia puolisentoista pilleriä. Efexorin kanssa asian laita ei todella ollut niin yksinkertainen - olisikin ollut. Sain lähes anafylaksian, naama oli punainen kuin vanhalla juopolla ja turvoksissa. Rintakehä helotti tulipunaisena ja ihoa sattui. Ihan kuin joku olisi jatkuvasti piiskannut nokkospuskalla kasvoja, niskaa, rintakehää ja päänahkaa. Efexorin tarina päättyikin sitten ensiapuun. Nyt ollaan kolmen päivän kortisonikuurilla.

Efexorin lopetus ei kismitä mua niin kuin Cymbalta. Olin muutenkin soittelemassa osastolle päin lomaltani, että maanantaina olisi ehkä syytä arvioida Efexorin käyttöä uudelleen. Edellisenä yönä nukuin vain viisi tuntia huolimatta siitä, että olin ottanut Deprakinea, Tenoxia ja Ataraxia. Lisäksi minun pitäisi olla flunssatoipilaana kotona, mutta Efexor antoi virtaa kuin Duracell pupulle, joten siivosin kämpän lattiasta kattoon. Aivan kirjaimellisesti. Seinätkin pesin. Kuka vitun hullu pesee seiniä? Muutenkin tuntui, ettei mussa ollut mitään tolkkua Efexorin kanssa. Oli ihan ok tuhlata satoja euroja vain naamaansa. Kasvohoitoihin sun muihin. Eli joo, aiheutti varmaan jonkin sortin hypomaniaa. Sinänsä siis hyvä, että koko lääke joudutaan nyt lopettamaan.

Niin. Niistä lopetusoireista. Voxra oli lempeä lääke vieroittautumisen kannalta, mutta samaa en todellakaan voi sanoa Cymbaltasta. SNRI-viekkarit ovat kirjaimellisesti kauheinta, mitä olen kokenut. Aamulla herätessä ei tiennyt, mihin suuntaan silmät edes katsovat ja tasapainoaisti oli jatkuvasti hukassa sen lisäksi, että päällä oli jatkuva yleispyörrytys ja etova olo, sekä lihaskipuja ja päänsärkyä. Henkinenkin puoli oli täysin saatanasta. Itkin, koska en jaksanut lähteä viikonloppulomille ja pakata. Itkin, kun kauppa oli muka liian kaukana. Itkin kaiken paskan ulos, jota vaan ikinä sisälleni on kertynyt. Mietin muita potilaita, kun niiden omaiset tulevat hakemaan ne viikonlopuksi kotiin ja saavat pakkausapua, mutta mulla ei ole ketään. Eihän se niin ole, mutta siinä mielentilassa tunsi itsensä vaan maailman yksinäisimmäksi. Ne pikkuasioistakin vuodatetut kyyneleet olivat ainakin vesiputouksen kokoisia. Eikä siinä vielä kaikki. Sen verran sekaisin tuo lopetus pistää aivot, että kuulin kuiskimista. Eräskin aamu hyppäsin nanosekunnissa ylös sängystä, koska korvanjuurestani kuului hento "hei."

Efexorin vieroitusoireita odotellessa. Ensiapulääkäri "kannusti," että sen lopettaminen seinään plus kortisoni voi olla aika tuskainen yhdistelmä, koska kortisonilla on tapana provosoida ahdistuneisuutta. Miten jotenkin en malta odottaa? Huomatkaa sarkasmi.

Minun pieneen ymmärrykseeni ei vaan kertakaikkiaan mahdu, että miten voi olla jokaiselle lääkkeelle allerginen. En vaivaudu edes luettelemaan niitä tänne. Useampi mielialalääke, tulehduskipulääkkeet, antibiootteja... Hieman itkin sitäkin, että kuinka epäreilua on, kun ihmiset löytävät lääkityksen, mutta minä en. Tai jos löydän, allergisoidun. Miksi? Onko mussa jotain rakenteellista vikaa?

Sentään Deprakinelle en ole ollut allerginen, koputan kuitenkin puuta, siitä mun on pakko todeta, etten tiedä, olisinko enää hengissäkään ilman sitä. Aamut sujuvat seesteisemmin, kun on illalla ottanut Deprakinen. Herääminen aamupalalle osastolla tuntuu jopa välillä ok-ajatukselta, kahvin juonti muiden kanssa saattaa tuntua ihan kivaltakin. Haittavaikutuksia en ole omalla kohdallani huomannut Deprakinen kanssa lainkaan. En mitään vaikutusta painoon, tai ylenpalttista väsymystä ja hönttiä oloa, josta sitä yleensä moititaan. Ainoastaan sen, että se toimii siihen mihin pitääkin. Ei lähde mieliala heittämään liikaa ja saa rauhoituksen joka ilta siitä.

Nyt yritän saada unta Efexorin jämät kehossa ja se pirun kortisoni, että tässäpä on elimistössä valvottajaa kerrakseen. Toivon samalla myös, että seuraava lääke sopisi. Toivon niin. Niin paljon. En jaksaisi enää tätä rumbaa kolmatta kertaa.

Exhausted, just exhausted

Anteeksi, etten pysty keskittymään. Tekstin luominen on mahdottoman hankalaa ja aivot ovat kirjaimellisesti sumussa.

Anteeksi, etten edes ole jaksanut avata blogia, koska muut asiat vievät niin paljon voimia. Kun itkee, murehtii ja toivoo, että helvetti joskus loppuu ja koittaa kammeta viimeisillä voimillaan ylös, pudoten taas alas, se jos mikä vie voimia.

Olen kirjoittanut luonnoksiin pitkänkin pätkän kuulumisia, mutta jostain syystä ajatukseni ovat pelkkää liisteriä. Samaa, paksua liisteriä kuin kesälläkin. Toisaalta kai tämä arki on jo liian normaalia. En osaa enää kirjoittaa asioista, jotka siihen kuuluvat. En samalla tapaa kuin ennen. Tai ehkä pelkään kohdata mieleni mörköjä avautumalla yksinkertaisesti, koska... Koska koskaan ei ole mennyt näin huonosti kuin edeltävästä kesästä tähän päivään asti. Ne tunteet tappavat sisältä, mutta jostain syystä niitä on vaikea sanoittaa ylös. Aloitekyvyn puutettako, niin kuin vakavassa masiksessa tuppaa olemaan?

5 kuukautta sairaalaa takana nyt, ja jatkoa on vielä näillä näkymin tulossa. Plus kesän suljetun reissu siihen päälle, eli yhteensä melkein 6 kuukautta. Viimeaikoina on tuntunut, että olen ottanut pari askelta taaksepäin. Siinä kuulumiseni tiivistettynä.