Mietteitä suljetun oven takaa

Minullahan pitäisi mennä ihan hyvin. Ulkona on lunta valkeanaan ja pimeys on vallannut pohjolan. Lunta tupruttaa tasaiseen tahtiin lisää, niin, että kinokset ovat korkeat. Minä katson maisemaa suljetun osaston ristikkoikkunan takaa. Vaikkakin suurimman osan päivästä pidän verhoja ikkunan edessä. Olen niin väsynyt, että haluan maata vain pimeässä huoneessa.

F33.30 - toistuvan masennuksen vaikea, psykoottinen masennusjakso, mielialan mukaisia psykoottisia oireita ja F60.31 - epävakaa persoonallisuushäiriö, rajatilatyyppi, kertoo Kanta taas.

Mutta nyt on talvi. Pitäisi mennä hyvin. Kesäisin menee huonosti, koska en kestä valon määrää. En nuku ja menen psykoosiin ja masennun. Nyt on talvi, en nuku, olen masentunut ja kai psykoosissakin. 

Hoitaja koputtaa huoneeni oveen, ja haluaa keskustella. Istuudumme pyöreän pöydän ääreen. Minä kerron, etten jaksa. Olla olemassa. En jaksa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä synkemmiksi masennusjaksot käyvät. Myönnän, että tahtoisin nukkua pois. Myönnän kaiken. Itkettääkin taas niin hemmetisti, mutta itku ei tahdo tulla. Olen liian turta. Melkein kaikelle.

Kaikelle paitsi täällä olemiselle. Tänään on erityisen vaikea päivä jaksaa. Temestan voimin pääsen suihkuun, mutta peilistä tuijottaa kalpea raato. En sentään enää paina 38 kiloa, mutten voi sanoa näyttäväni terveeltä. Silmät ovat väsyneet ja suupielet alaspäin. Hiuksia en ole harjannut moneen päivään, enkä hampaitakaan tänään. Onneksi suihkun jälkeen oli hieman freesimpi olo. Silti olen kyllästynyt osastoihin. Niiden rutiineihin. Hoitajiin. Lääkäreihin. Lääkkeisiin. Kaikkeen.

Hoitaja lupaa psykologisten testien kiirehtimistä. Sillä minulla on ollut psykoottisia oireita Abilifysta huolimatta masennusjaksojen välillä. Joskus on tunne, että osaan ennustaa, ennustan pahoja asioita. Ihmisten sairastumisia ja kuolemia. Välillä äänet kommentoivat tekemisiäni, vaikken olisikaan supermasentunut. Ehkäpä masennuspainotteinen skitsoaffektiivinen häiriö?

Pelottaa. Sillä on huonompi ennuste kuin mielialahäiriöillä. Toisaalta taas, lääkitys on jo samanlainen kuin siihen käytettäisiin. Tasaajaa, antipsykoottia, antidepressanttia...

Lääkäri yrittää painostaa sähköhoitoon, mutta en millään haluaisi. 2017 vuoden muistot siitä ovat aivan liian huonoja. Se ei purrut masennukseen ja menetin vain muistini totaalisesti niin, etten muista edes vuoden 2016 lopputapahtumia. Edelleen nimimuistini on kovin huono ja saan blackoutteja kesken ajatuksen tai puheen. Sitä paitsi, kouristelujen jälkeen joka paikkaan sattui ihan tajuttomasti ja migreeni oli taattu. 

Sain onnekseni kompromissin aikaiseksi ja lääkäri määräsi jokseenkin harvoin käytetyn lääkkeen; Edronaxin. Netti tietää kertoa, että Edronax, eli reboksetiini on NRI-lääke ja saattaa olla tehokas muille hoidoille reagoimattomalle masennukselle. Se on melkeinpä viimeinen oljenkorteni, sillä ketamiinihoito evättiin vuosien takaisten virheiden takia. Olen polttanut joskus maria, mutta nuoret tekevät virheitä. Ehkä olen vieläkin hieman katkera. Tai olenkin. Vittu, siitä on kymmenen vuotta aikaa.

Alakulo on seurana haikeuden

Nukkumatti on kateissa jo kolmatta päivää, ei se halua heittää unihiekkoja ainakaan tänne. Ei edes, vaikka otin Ataraxia 50 mg, Azonaa 50 mg ja Insominia 10 mg. Tänään pitäisi olla hoitokokous, tarvitsen täysjymäyttäjän, jonkun, jolla nukkuu varmasti, jos joutuu hiippailemaan yöllä kansliaan. Mutta onko vahvempiin bentsoihin järkevää siirtyä? Ei minun mielestäni. Insomin on jo vahva.

Kroppa on jatkuvassa stressitilassa. Siksi se uni ei varmaankaan tule. Ketamiinihoito ei onnistu. Sitä mä olen surrut viimeviikosta lähtien, ja jopa siitä kirjoittaminen on vaikeaa. Itkettää. Kymmenen vuoden takainen päihdemerkintä, huumeidenkäyttäjä, minä. Huumeidenkäyttäjät eivät saa ketamiinihoitoa. Huumeidenkäyttäjiä, tyhmiä teinejä, rangaistaan kymmenen vuoden takaisista virheistä. Jos mä vaan olisin tiennyt. En olisi koskaan koskenutkaan mihinkään. Mutta Salida, 16-vuotias, silmät mustiksi maalattuina, oli typerä, kapinallinen teini, jolla oli äärimmäisen paha olla. Teini, joka oli rikkonainen.

Vaikutti siihen päätökseen muutkin syyt. ”Potilaan psykoosiriski on merkittävän korkea, ei voida sulkea pois skitsofrenistyyppistä psykoosioireilua sairauskertomuksen mukaan. Sekä aiemman huumeidenkäytön takia ketamiinihoitoa ei voida suositella.”

Tiedättekö, miltä tuntuu, kun viimeinen keino voida paremmin, viedään pois? Se tuntuu nyrkin iskulta palleaan, avarilla lyönniltä suoraan päin kasvoja. Enkä ole viime kesää lukuunottamatta halunnut kuolla näin paljon. Kuinka paljon joutuu kestämään, että se on tarpeeksi ja saa vaan luovuttaa? Minä pelkään kuolemaa, mutta samalla en näe muutakaan tunnelin päässä. Ei valoa. Ei ulospääsyä. Ei mitään.

Tiedän, että ketamiinihoito ei ole lopullinen ratkaisu. Se auttaa puoli vuotta korkeintaan. Mutta puolessa vuodessa olisi ehtinyt rakentaa elämää eteenpäin. Olisi ehtinyt palata balleriinaksi, ehkä. Jos fyysinen kunto olisi antanut periksi. Jos kuuloharha/pakkoajatus syömiskiellosta olisi tarpeeksi vaimea. Olisin matkustanut. Olisin käynyt toisessa kotimaassa. Olisin tavannut ystäviä enemmän, sillä tuntuu, että olen laiminlyönyt heitäkin. En päässyt E:n synttäreille, koska olen edelleen suljetulla. Jos... jos olisin vaan saanut mahdollisuuden koittaa sitä hemmetin ketamiinia, jos se olisi toiminut. Niin paljon minä laskin sen varaan, koska niin laski myös hoitohenkilökunta, sillä nykyään edes juon todella harvoin alkoholiakaan. 

Ehdin jo luottaa hoitajiin ja lääkäriin ja itseeni ja sitten se matto vedetään jalkojen alta. Sanotaan vaan, että pitää keksiä toinen hoitomuoto. Vittu, helpommin sanottu kuin tehty. Lääkkeille olen suurimmalle osalle allerginen. Sähköön en enää mene, koska se teki minusta äärimmäisen sekavan ja muistamattoman, eikä edes auttanut mielialaan. Helpommin sanottu kuin tehty, en minä jaksa ryömiä pohjamudissa, koittaen keksiä keinoa selvitä. Minä olen loppu. Niin loppu, että hampaiden harjuu tuntuu vaikealta. Kierrän aidatun pihan kerran ympäri viileässä syysilmassa ja väsyn. Väsyn vierailijoista. Väsyn ihan kaikesta.

Suljettu osasto II

Väsynyt tyyppi katsoo peilistä takaisin. Joku, joka jaksoi ensimmäistä kertaa viikkoon pestä hiuksensa. Joskus se jaksaa pestä aamuisinkin hampaansa, eikä ainoastaan iltaisin. Miten ällöttävää, ajattelen. Oikeastaan ei edes itketä. Vaikka ehkä pitäisi, sillä olen oikeasti siisti ihminen. Nyt vaan olen aivan liian turta päästääkseni ainuttakaan kyyneltä.

Eikä minua edes itketä, että olen jälleen suljetulla osastolla. Relapsi. Lopetin lääkkeet ja nyt siitä saa kärsiä. Älkää kysykö miksi minä ne lopetin, en ymmärrä itsekään omaa päätäni. Ehkä osin siksi, että kädet vispaavat hulluna Abilifyn takia. Pidättävä hoitoonmääräämispäätös tuli diagnoosilla toistuvan masennuksen vaikea, psykoottinen masennusjakso. Ei itketä edes, kun allekirjoitan pakkohoitopäätöstä. Nainen huoneessani itkee pakkohoitopäätöstä, mutta kai mä olen saanut niitä liian monta enää järkyttyäkseni tai itkeäkseni.

Olen huomannut masennusjaksojen pahenevan joka kerta iän myötä. Nuorempana pystyin toimimaan. Esittämään, että kaikki on ok. Pystyin käymään bileissä, koska sai juoda pään täyteen. Nykyään en. Ei kiitos. Ei kiinnosta. Ei jaksa. Pieninkin sosiaalisuus vie voimat. Hain hoitajan kanssa tavaroita kotoa ja nukuin sen jälkeen koko päivän.

Kuolemanajatukset ja kommentoivat ajatukset tai äänet - miksi kukakin tahtoo niitä kutsua - ovat palanneet. Ehkä hieman itkettää, kun päässä jyllää tarkkoja suunnitelmia, miten listiä itsensä tähän ja nyt, koska kipu on niin suurta. Samalla pelkään, että olen vain keksinyt kaiken päästäni, niin kuin se eräs ilkeä lääkäri sanoo. Pelkkä epävakaa persoona. Siis hankala persoona. Ja lievä masennus. Maustettuna huomionhakuisuudella. Mitä jos se onkin niin? Ahdistaa.

Suljetulla. Taas. Enkö osaa pysyä tällaisista paikoista pois? Olin suljetulla viime huhti-syyskuun. Marras-joulukuun. Nyt taas.

Kaukaa kotoa. Tämä paikka ei ole kotikaupungissani, sillä siellä ei ollut paikkoja vapaana. Ahdistaa sekin ehkä hieman. Tunnen oloni niin yksinäiseksi, ei täällä ole paikkaa minne mennä. Jos nyt lomaa siis ikinä saisin siltä tiukkislääkäriltä. Juoksisinko vain metsään?

Minä olen niin toivoton. Ei minulla ole tulevaisuutta, enkä jaksa seuraavaa seitsemää vuotta näin, totean hoitajalle, joka painaa minulle foliosta kämmenelle Temestaa. Siinä hetkessä tuntuu pahalta ja siltä, että voi antaa itkun tulla. Minä olen niin väsynyt. Niin loppu siihen, että iän myötä tämä sairaus pahenee. Ensin se oli keskivaikea masennus. Sitten vaikea. Sitten psykoottinen.

Täällä syöminenkin on ollut vaikeaa. Älä syö, älä syö, nainen päässä hokee. Enkä minä syö kunnolla. Toisaalta se on myös yksi itsetuhoinen keino. Ääni pään sisässä nauraa joka kerta, kun nousen pystyyn ja näkökenttä sumenee, korvissa piippaa ja alkaa pyörryttää, niin, että pitää kulkea seiniä pitkin. Oikeastaan se haluaisi ottaa yliannostuksen lääkkeitä, mutta ei se sairaalassa ole mahdollista.

Hoitokokouksessa saan lähetteen ketamiinihoitoon. Niin umpikujassa ja hukassa olen. Lääkäri painottaa, ettei se ole pysyvä hoitokeino ja minä nyökkäilen. Mitä vaan, kunhan tämä olo helpottaa edes ketamiinihoitojakson ajaksi. Se on viimeinen oljenkorsi, koska sähköä en halua. Se vie muistin ja siitä ei edes ollut minulle hyötyä. Psykoottisuus saattaa olla este, mutta yleensä se koskee skitsofrenistyyppisiä psykooseja. Toivon niin, että lähete menee läpi, mutta pelottaa, että entä jos masennukseni ei tahdo reagoida ketamiiniinkaan?

Why me?

Kevät. Ulkona on oikeastaan jo lähestulkoon kesä. Musta tää vuodenaika on aina ollut vaikea. Niin tänäkin vuonna. Viime vuonna olin tähän aikaan suljetulla. Nytkin pyörähdin toisella osastolla huhtikuun alussa. On jotenkin haikeaa, ettei herää itse henkiin, samalla, kun luonto herää. Silti en kaiketi ole kävelevä ruumis, kuten viime vuonna tähän aikaan. Jotain kuitenkin puuttuu palapelistä, sillä en osaa nauttia pitenevistä päivistä ja lämmittävistä auringonsäteistä, jotka leikkivät kasvoilla. Tai veden liplatuksesta rannalla. En nauti linnunlaulusta aamuisin, vaan vedän peittoa korviin tiukemmin ja toivon, että olisi pimeää. Toivon, että saisin nukkua vielä vähän. Vähän pitempään. Ettei tarvitsisi olla.

Paljon on muuttunut. Lääkäri ja lääkitykset. Onhan mulla silti vielä ihan hc-napit käytössä. Abilifya 20 mg. Auttanut jonkin verran psykoottisten oireiden kanssa, muttei täydellisesti. Ixel 100 mg. Paskat se auttaa mielialaan, olen masentunut silti. Deprakine on nykyään niinkin korkealla kuin 800 mg. Ihan jees. Azona 50 mg iltaan. Rauhoittaa ihan mukavasti Deprakinen ohella untenmaille ja päälle otan tarvittaessa Tenoxia 40 mg. Diapam on vaihdettu Temestaan ja olen ihan tyytyväinen. Sain lähetteen ravitsemusterapeutille ja ehdin ahdistua parista lisäkilosta. Seuraavaksi puhumme, miten saisin vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta, mutta sen suhteen en ole toiveikas. Kela kaiketi myöntää sitä nihkeästi ja toisaalta, olen Kelan silmissä nuori. Mun kai pitäisi olla jotain muuta kuin loppuelämä eläkkeellä ja näin ollen joku sairaampi ihminen kaipaa enemmän terapiaa kuin minä.

Myös tukihenkilöt käyvät luonani lähes päivittäin, sillä joulukuun suljetun jaksolla katsottiin, etten pärjää kotona yksin. Ehkä se on ihan totta. Voimat ovat niin vähissä, että yhden pakollisen kotiaskareen jälkeen on pakko levähtää sohvalla. Tai nukkua päiväunet. Lisäksi kun hoito poliklinikalla on, mitä on, niin saan keskusteluapuakin tukihenkilöistäni.

Silti paljon on myös samaa. Tänään olen jokseenkin surullinen. En tiedä syytä, mutta olo on jotenkin itkuherkkä. En ole pitkään aikaan osannut itkeä, mutta nyt tuntuu siltä, että ne kyyneleet ovat kerääntyneet jonnekin silmien taa ja mieli tekisi itkeä. Ehkä siksi, että on kevät. Ehkä siksi, että tänään aurinko paistaa ja kaikki tuntuvat olevan hyvillä mielin liikenteessä ja sitä vaan tajuaa olevansa erilainen ja eri elämäntilanteessa täysin. Huonolla tavalla. Toimitin tänään B-lausunnon Kelaan, ehkä sekin tuntui raskauttavalta. Viime vuonna itkin tähän aikaan suljetulla, etten koskaan enää pääse tästä kuopasta ylös. Tänään on tuntunutkin siltä. En ole suljetulla, mutta käskevät ajatukset riivaavat, ja olen masentunut, ja toimitin juuri taas B-lausunnon Kelaan. Siinä suositeltiin taas vuodeksi eteenpäin eläkettä.

Olen miettinyt, että miksi juuri minä. Miksi minä sairastuin psykoosiin viime kesänä? Sen läpikäyminen ja toipuminen tuntuu välillä kohtuuttoman suurelta taakalta. Oikeastaan halusin kertoa teille, miltä psykoottinen masennus tuntuu. Sitä olenkin pohtinut viime päivät. Ainakin yllämainitsemaani anhedoniaa; kyvyttömyyttä nauttia. Se tuntuu siltä kuin joku määrittelemätön paha valtaisi sielun. Ei jää yhtään minuutta jäljelle. Minuus hajoaa ja koitat kerätä sen palasia jostain. Kaikki realiteetit menevät uusiksi. Parempina päivinä jaksaa uskoa, että jossain vielä on toivoa, mutta psykoottisesti masentuneena toivoa ei kertakaikkiaan ole. Ajatukset/äänet yllyttävät nääntymään tai vetämään yliannostuksia lääkkeitä. Tai muuten vain vahingoittamaan itseään, koska on niin huono. Kykenemätön tähän elämään. Säälittävä. Niin se sanoo, kuiskii korviin. Minulla se on nainen ja naisen ääni. Se on kuin mörkö, joka valtaa koko sielun ja minuuden.

Monesti ne ajatukset ovat palanneet ja luulen, että kaikki romahtaa taas. Kuten tänään. Tänään on huono päivä. Saanhan levätä hyvällä omatunnolla. Nainen vastaa, että en, mutta yksi Temesta tuntuu tänään olevan riittävä ase sitä vastaan.

tilannekatsaus

En ole pitkään aikaan kirjoittanut, saati lukenut muiden blogeja. Elossa minä vielä olen, mutten tiedä blogimaailman kohtalosta taaskaan mitään. Yksi pääsyy tälle tauolle oli se, että muiden jutut ihan oikeasti triggeröivät minua. Ei, en mä ketään syytä, minun ongelmanihan se on ja homma on hanskassa, kun pysyn täältä poissa. Itsetuhoiset pakkoajatukset, jotka psykoottisiksikin katsottiin, saavat vaan niin helposti uutta tuulta purjeisiinsa muiden jutuista, joissa kuvaillaan vaikka, että miten tänään viilleltiin. Ei. Mä en pysty siihen. On valtavasti lahjakkaita kirjoittajia, mutta oman sairastumiseni vuoksi en pysty juuri nyt antamaan mitään vertaistukea, enkä pysty lukemaan samankaltaisista ongelmista. Kuulostan totta kai mielestäni itsekkäältä, muttei se kaiketi ole itsekkyyttä...

Missä siis olin loppuvuoden kotiuduttuani osastolta? Aika pian taas suljetulla osastolla uudelleen valvomisen takia ja valvominen saa esiin itsetuhoisia pakkoajatuksia. Uusi psykiatrini oli noin vaan päättänyt, että adjöö unilääkkeille. Minä irtisanouduin polilta ja valvoin, kunnes tukihenkilökin oli niin huolissaan, että menimme mielenterveyspäivystykseen ja sieltä kyyti kävi taas suljetulle.

On spekuloitu, olisiko mun vointini lähtenyt niin kovaan laskuun, jos olisin saanut nukuttua. Minä sanon, että ei, hoitaja sanoi, että ei, lääkäri sanoi voivoi. Onneksi kuitenkin osastojaksosta oli se hyöty, että sai lääkkeet kuntoon ja nukuttua. No, sen minkä nukkui kun huonekaveri räpsäisi valot viideltä aamulla päälle.

Sekä nyt mulla on uusi lääkäri mielialahäiriö- ja psykoosityöryhmästä. Kävin toissapäivänä tapaamassa häntä. Reseptit on kunnossa ja toivon, että tästä todella tulee jotain, enkä joudu taas lähtemään hiukset hulmuten ulos. Ei, en toivo sitä ainaista persoonallisuushäiriöjankkausta. Juu. Minulla on epävakaa persoonallisuushäiriö, rajatilatyyppi, mutta kaipaan apua elämäni ensimmäisten psykoottisten jaksojen kanssa. Ei kaikki mene pershäiriön piikkiin, eihän?

Niin, syyskuu nyt jotenkin meni. Unilääkkeiden rippeillä. Lokakuu myös satunnaisilla Diapameilla ja Tenoxeilla. Sirdaludiakin sovelsin unilääkkeeksi kuurin. Oli pärjättävä sukulaishäihin ilman sekoilemisia ja saatava nukuttua. Niiden jälkeen itkin tukihenkilöni autossa, että mä en jaksa, jaksa enää näin. Voimat on poissa ja pakkoajatukset jylläävät. Sitten mentiinkin kohti päivystystä, jossa heti oltiin tilanteesta ihmeissään ja huolissaan, M1-lähete. Suljettu. Taas.

Ja mitkä fiilikset? Olihan se nyt helvetin noloa palata takaisin osastolle niin lyhyen ajan jälkeen. "Potilas välillä kuvittelee, että hänelle ollaan vihaisia, kun hän voi huonosti tai on itsetuhoinen." Se mun päässäni nalkutti, kun palasin osastolle, jokainen tuntui katsovan mua turhautuneena tai vittuuntuneena suorastaan. Vaikka tottahan toki henkilökunta kertoo aivan eri version. Mutta tiedänhän minä nyt, kenenkään ajatuksia ei voi lukea. Ei edes ilmeistä.

Olin vähän yli kuukauden nyt suljetulla. Sitten matkustin, mikä ehkä teki ihan hyvää, ainakin sillä aikaa kun olin siellä. Suomeen paluusta en osaa vielä oikein sanoa mitään. Mieli myllertää; luotanko enää poliin toista kertaa, jaksanko vaan ylipäänsä tätä elämää.

Olisi saumoja jaksaa. Toinen Mies. Mutta kaikki on niin epävarmaa, etten mä ehkä kestä. Kuinka monta itkettyä yötä se vaatii, että voi olla varma, että toinen on oikeasti minun, enkä minä vain hänen hupinsa. Perkele asustaakin toisella puolella Suomea nykyään. Ja haluanko mä käyttää mahdollisuuden, josta tsäänssit on 50/50; joko sattuu helvetisti, tai sitten joskus on onnellinen pariskunta. Juuri nyt en akuutisti ainakaan halua päättää päiviäni hänen takiaan. Viikonloppu menikin tähän asti chillaillessa hänen kämpillään, katsellen leffaa ja mennessä ajoissa nukkumaan. Sattuu sanoa, ehkä mä vähän tykkään siitä.

Niin ja NYKYISET DG:T ovat:
F60.31 epävakaan persoonallisuushäiriön rajatilamuoto ja F33.30 toistuvan masennuksen vaikea, psykoottinen jakso, mielialan mukaisia psykoottisia oireita. Sos.tilanteiden pelko puuttuu nykyään jostakin syystä kokonaan, mutta no jaa. Korjaan nuo ehkä blogin sivupalkkiin, jos innostun tätä kirjoittelemaan.

Juuri nyt on unetonta ja olen miettinyt kyllä pienen tilannekatsauksen tekemistä blogiin aiemminkin, joten miksipä ei juuri nyt. Etenkin kun koin tärkeäksi sanoa tai pahoitella, jos olen kadonnut vaan tiettyjen blogien lukijoista. Olette kyllä mielessä ja toivon kaikille hyvää. Lukemaan en vaan pysty, en tiedä, olenko kajahtanut lisää, vai mistä se johtuu.

Suljettu osasto

Melkeen vannoin itsekseni, etten enää koskaan pitäisi blogia ja suljinkin koko roskan, koska voimat eivät yksinkertaisesti ole riittäneet ulkoasun korjaamiseen tai blogin ylläpitämiseen muutenkaan. Jostain kuitenkin iski yöllinen inspiraatio ja tarve kirjoittaa, koska on uutta asiaa. Koska kaikki on niin uutta taas. Ehkä, koska pelottaa, osittain henkinen kipu on niin kovaa, ettei sellaista ole koskaan elämässään kokenut, vaikka luuli joskus, ettei voi enää huonommin mennä. Minä vietin huhtikuusta syyskuuhun pakkohoidossa, suljetulla. Kuulemma psykoosissa. Diagnooseina toistuvan masennuksen vaikea, psykoottinen masennusjakso, sekä epävakaan persoonallisuushäiriön rajatilamuoto. Olenko sitten tuplapsykoottinen, mietin?

Millaista se sitten oli ja mikä ajoi minut sairaalahoitoon? Masennus teki tuloaan sitä mukaa kuin valo keväällä, kuten aina. Minulla masennukseen on liittyneet pakkoajatukset kuolemasta, mutta nyt ne kävivät sellaisiksi, joita ei voinut vastustaa. Pää huusi ajatuksia itsemurhasta, tarkkoja suunnitelmia, joita en halua kirjoittaa, koska en halua, että kukaan saa itsetuhoisia ideoita mun takiani. Joka tapauksessa pakkoajatukset katsottiin psykoottisiksi, joten päädyin piipaakyydillä suljetulle osastolle. Aluksi ajattelin, että pah, taas turha kolmen päivän tarkkailukeikka, kuten niin monta kertaa aiemminkin, mutta miten väärässä olinkaan. Eristyksen kautta pidättävä M3 päätös. Makasin betonisessa eristyssellissä eristyksissä jokusen tunnin, koska hoitajat epäilivät, etten pysty olemaan vahingoittamatta itseäni, mikäli olisin saanut jäädä yleisiin tiloihin. No, toista kertaa en ainakaan voi saada pidättävää päätöstä, kolmen kuukauden jälkeen. Ja pah. Edelleen pidättävä päätös.

"Potilas kärsii vaikea-asteisesta psykoottisesta masennustilasta. Ajatusprosessit eivät kuvaudu johdonmukaisina. Potilaan toivottomuus tulevaisuuden suhteen näyttäytyy olevan irti realiteeteista."

Toivoton. Se minä todella olin, ja olenkin. Minä en tiennyt, enkä tiedä, miten jaksaa eteenpäin. Pelkkä hengittäminen ja oleminenkin sattui ja sattuu, vihloo sydämeen. Pää oli ja on pimeä paikka, kuin tumma metsä soine ja mörköineen, jotka tarraavat kiinni ja hukuttavat siihen pahaan oloon. Eikä oma olo ollut pelkästään masentunut, vaan myös syyllinen. Syyllinen masennuksen takia. Miten helvetissä voin olla niin typerä, että kehtaan ajatella moisia ajatuksia? Miten kehtaan olla edes tällaisessa tilassa, näin kiittämätön? Nyt pystyn jo ajattelemaan, että ne ajatukset olivat osa depressiivistä psykoosia. Eivät minun vikani tai valintani. En minä lämpimikseni ja huvikseni suunnitellut tarkkaan, miten täältä pääsee pois, tai loukatakseni ketään. Jos joku niin ajattelee, niin se ei ole mun ongelmani. Se on mun ongelmani yhtä vähän kuin se, että sairastuisin diabetekseen. Ei valintani tai tahtoni.

Lisäksi tilaan kuului suunnaton pelko, joka on hetkittäin läsnä edelleen. Miten tästä eteenpäin? Selviääkö tästä eteenpäin? Vatsaa vääntää ja kyyneleet kihoavat silmiin, kun tajuaa olevansa jo liian väsynyt kampeamaan itseään ylös suosta, johon pelkää kuitenkin vajoavansa elämänsä aikana uudelleen vielä, vaikka pääsisikin sieltä ylös. Välillä kyseenalaistaa, että onko siksi järkeä taistella. Miksei vaan luovuta? Pelottaa, että haaveet eivät koskaan toteudu; haaveet perheestä, työstä, normaalista elämästä. Se pelko on sellaista, ettei senkaltaista ole koskaan, missään tilassa kokenut.

Välillä pelottaa, että lentää suljetulle osastolle takaisin kuin leppäkeihäs. Epätoivon hetket tuntuvat niin syviltä, että kyseenalaistaa halunsa elää ja miettii, etteikö lääkkeiden pitäisi toimia. Mikseivät ne toimi, vaikka olen jakanut dosettiini HC-lääkityksen? Osastolla lääkityksekseni vakiintui aamuun 50 mg Ixeliä, 20 mg Abilifyä ja 10 mg Diapamia. Iltapäivään toiset 50 mg Ixeliä ja 10 mg Diapamia. Iltaan 500 mg Deprakinea ja 40 mg Tenoxia. Lisäksi tarvittaessa sain vielä Temestaa. Kotona tosin pudottelen bentsot pois pikkuhiljaa. Olen niin epätoivoinen, että syön vapaaehtoisesti Abilifyä. Minä, joka vihaan antipsykootteja, mutta takerrun jokaiseen mahdolliseen apukeinoon niin tiukasti kuin mahdollista. Olkoonkin sitten Abilify.

Ensimmäiset kuukaudet osastolla kuluivat syömättä. En oikein tiedä, siksikö, koska koin, ettei minulla ollut edes oikeus syödä vai, koska ruokahalu puuttui. Ehkä molempia. Painoin jossain vaiheessa alle 39 kg ja jouduin juomaan ällöttäviä Nutridrinkkejä. Helppoja kaloreja ja toisaalta, eipähän tarvinnut sosiaalipelkoisena mennä ruokapöytään kaikkien ihmisten näkyville. Useimmiten kuitenkin peiton alla piileskely oli turhaa. Kyllä jotakuta kiinnosti, että tulen syömään ihan oikeaakin ruokaa ja toisaalta, mun syömisiäni nyt oli helppokin seurata erityisruokavalion takia. Lopulta hoitosuunnitelmaani kuului lääkkeiden lisäksi kaksi Nutridrinkkiä päivässä ja sain painon hieman yli neljänkymmenen. Ajatukset päässä eivät kuitenkaan olleet lainkaan tyytyväisiä.

"Läski, läski, paska, paska, älä syö, ei kuulu syödä, et sä saa syödä!" vaikka kyllä mä järjellä tiedän, etten tosiaan ole läski. Mörkö pään sisässä kommentoi kuitenkin ihan kaikkea.

Perus arkipäivä osastolla alkoi klo 7.30 aamupalalla, kunnes klo 8 sai aamulääkkeet. Lounas oli klo 11 ja iltapäivälääkkeet tulivat klo 16, jota seurasi päivällinen klo 17. Iltapala oli klo 19.30 ja iltalääkkeet, sekä unilääkkeet klo 21. Nukkumaan siis käytiin suhteellisen aikaisin; klo 21-23 välillä, koska nyt sattui unta saamaan saatuaan unilääkkeet.

Minä siis katsoin osastolla, miten päivät ensin pitenivät, luonto heräsi henkiin samalla, kun minä tunsin kuolevani joka päivä vähän lisää. Minä katselin aidatulla pihalla, kun puiden latvat alkoivat saada syksyistä väriä. Huokaisin helpotuksesta päivien alkaessa lyhetä, koska uniongelmat helpottaisivat. Katsoin kolmen vuodenajan kulun teljettyjen ovien takana ja se kai oli liikaa, kun lääkehoito ei purrut. Seuraavana oli vuorossa sähköhoito. Luoja, miten mua pelotti ja miten vastaan olenkin sitä. Ikinä ennen minua ei oltu nukutettu. Kaikki kävi niin nopeasti, karvas maku levisi kurkkuun ja suonia kirvelsi. Kymmenessä sekunnissa oli jo unten mailla.

Ikäväkseni olen huomannut, että sähköhoito tosiaan on tehnyt minusta melko dementoituneen ja tunnen itseni erittäin tyhmäksi välillä selittäessäni samoja asioita monet kerrat. Tai ihmetellessäni suu pyöreänä, kun puhutaan jostain, josta mulla pitäisi olla aavistus. Niin kai niiden muistojen pitäisi palautua ja muistiongelmien korjautua psykiatrien mukaan, mutten ole kovin luottavainen ainakaan muistojen palautumisen suhteen. Toisaalta, osaa tuskaisimmista muistoista en edes halua muistaa. Olen myös hieman pettynyt, etten koe hyötyneeni juurikaan sähköstä, vaikka henkilökunnan mielestä olin sähkösarjan jälkeen kuin eri ihminen.

Sähköä en suosittele muistiongelmien takia kuin äärimmäisiin tapauksiin. Eli, jos mikään lääke ei tehoa ja olet varma, että tapat itsesi suurinpiirtein, jos jotain ei tehdä. Kai mä olin sitten äärimmäinen tapaus. On armollista, ettei muista kaikkein kipeimpiä hetkiä, se hyöty siitä on. Muuten henkilökohtainen kokemukseni oli pettymys. En tiedä olisiko edes kuulunut odottaa olon kohentuvan enemmän kuin se kohentui.

Matkalla eksyneiden taivaaseen

Pitkästä aikaa. Oli sellainen olo, että on pakko kirjoittaa, päästä purkamaan tuntonsa jonnekin. Olen huono bloggaaja, kun en edes ole julkaissut kommentteja, mutta vallitsevalle aivokapasiteetille se on liian suuri työ. Kiitos silti. Ihan kaikille. Olen kyllä lukenut ne, mutta vastaaminen tuntuu vaikealta. Ylipäänsä on vaikea kirjoittaa. 

Pyörähdys suljetulla ja takaisin kotiin. Ei minun pitänyt. Pääsinhän juuri monen kuukauden hoidosta huhtikuussa. Pettymys kalvaa mieltä, enkö ikinä opi? Lopulta suljetun ovet aukenivat, koska vakuutin voivani hyvin. Ihan okei. Kyllä jalat kantavat.

Vaikka viime kesä olikin helvetti, eikä tämä kesä ole todellakaan vetänyt sille vertoja, niin perinteisen kesäisessä mollissa kuljetaan. On tähän kesään mahtunut hyviäkin hetkiä, kun viime kesänä tuskin yhtä ainuttakaan. Hengittäminenkin sattui. Oleminen oli tuskaa. Viime päivinä on kuitenkin alkanut tuntua siltä, että sinne taas valutaan. Jonnekin mustaan ja kylmään tuntemattomaan. Pelko kalvaa mieltä, miten ihminen selviää vielä kolmannesta yhtä depressiivisestä episodista? Sitä tuntee lyhistyvänsä sen taakan alle. Kun vielä yrittää tehdä kaikille muille mieliksi. Eivät ne muut ymmärrä, eivät ne käsitä, että yksi sairaalahoito ja yksi pilleri ei tee tästä ihmispalapelistä kokonaista ja ehjää. Pitäisi olla kuntoutunut jo kaikkien sairaalajaksojen jälkeen. Siksi tuntuu paremmalta vaan vaieta. Hymyillä, vaikka sattuu. Vaikka voihan syöpäkin uusia ja taas uusia. En mä tiedä kokevatko läheiset heitä kohtaan pettymystä? Surua ehkä, niin kai myös henkisten sairauksien kohdalla, mutta liian usein tuntuu, että siinä samalla myös syyllistetään siitä, ettei ole tarpeeksi tehnyt töitä itsensä eteen.

Lääkäri puhuu sähköhoidosta vielä kaiken tueksi, mutta ei. Siitä tuli aikaiseksi pienoinen sanaharkka. Kuulemma sabotoin itse hoitoani, kun en suostu paranemaan ja ottamaan riskejä. Minun rajani menevät siinä ja minusta minulla on siihen oikeus. Olen ottanut riskejä, joten koin tuon syytöksen kohuuttomana. Olen riskeerannut terveyttäni lääkekokeiluissa. Efexor ja Cymbalta aiheuttivat pahimmat allergiat pitkiin aikoihin. Olen suostunut testaamaan niitä riskeistä huolimatta. Mutta sähköhoitoon en mene. Liian riskialtista, olkoot kuinka hyvät kokemukset satunnaisilla ihmisillä tahansa, mutta mä en halua koittaa tuuriani sen suhteen. Muuttuuko persoonallisuuteni ikiajoiksi ilman mahdollisuutta enää korjata sitä koskaan? Sellaistakin olen kuullut. Tai entä ne vaikutukset, joista ei vielä tiedetä?

Poliakin aiotaan vaihtaa. Niin klassista "minä jätän sinut, ennen kuin jätät minut"-epävakaata käytöstä, mutta tekisi mieli olla vaan saapumatta seuraavalle käynnille. Ilmoittamatta mitään. Kadota vaan. Yleisestiottaen en edes pidä hoitavista henkilöistäni, mutta jostain syystä koen tämän erittäin vahvasti hylkäämisenä. En mä jaksa mitään harvoja käyntejä, koska ei niistä ole mitään hyötyä mulle. Niinhän se on, kroonikon leiman kun sai otsaan, niin ei ketään enää kiinnosta auttaa. Ennemmin kannattaa tuhlata resurssit niihin, joilla on toivoa. Mulla itsellänikin on mielen perukoilla sellainen olo, että en mä edes viitsi mennä tuhlaamaan kenenkään aikaa sellaisille käynnille, joille mua ei todellakaan kiinnosta saapua. Joku, jolla on toivoa, voi saada ne. Eikö kaikki ole tyytyväisiä niin?

Persemäistä vaan mulle, koska jos en saa akuutisti aikaa, niin päivystyksen tarve kasvaa ihan mielettömästi. Eikä mun lompakko repeä sellaiseen. Enkä halua kokea sitä nöyryytystä, joka seuraa vähättelystä. "On meillä oikeitakin potilaita." Niin. Siksi mieli maalailee epätoivoisia vaihtoehtoja. En jaksa enää käydä uutta helvettiä läpi. En. Haluaisin elää rahoillani. Oikeasti elää. En vain vipata satasta sinne ja satasta tuonne maksaessani sairaalalaskuja.

Nykyään mulla on myös tukihenkilö, jotta kämppä pysyy järjestyksessä, sekä asiat muutenkin. Mutta ei se korvaa terapialuontoista apua. Huomaan, että olen heidän seurassaan samanlainen kuin ystävien; pirteä ja sosiaalinen. Olen yrittänyt hajottaa kuortani, mutta se on vaikeaa ja toisekseen, eihän sitä toimintaa ole edes tarkoitettu miksikään terapiaksi. 

Olen väsynyt. Väsynyt. Vielä kerran, vitun väsynyt. Siksi en ole jaksanut päivittää blogiakaan. Tänään minä pelkäsin itseäni; entä jos viimeinen niitti ei olekaan enää kaukana ja voimat loppuu?