tiistai 14. heinäkuuta 2015

Mun ote on irti, nä raiteet on poikki


En edes lipsauttaisi valhetta, jos sanoisin, etten ole ollut näin masentunut sitten 2012 loppuvuodesta syksyyn 2013. Silloin viimeksi kaikki on tuntunut samaan aikaan ei miltään, mutta samaan aikaan niin käsittämättömän pahalta, että tekisi mieli itkeä päivittäin. Silloin viimeksi kirjoittaminen antoi näin vähän. 2012 en näköjään ole rustaillut myöskään kauheasti ja muistan, mikä saavutus oli aloittaa tekemään ihan mitä tahansa. Ihan niin kuin nyt. Muistan sen tunteen, kun aamulla silmät aukaistessaan tunsi heräävänsä helvettiin. Raskas tunne oli vallannut kehon ja itketti. Itketti niin helvetisti, ettei tehnyt mieli nousta koko päivänä sängystä. Ihan niin kuin nyt. Illan tullen ahdistui siitä, että sama alkaa taas aamulla alusta.

Ehkä olen luonteeltani melankolinen ihminen ja lannistun liian helpolla, jos masennus pääsee edes hieman mustaamaan ajatuksiani ja vuodatan sen blogiin tai jonnekin muualle. Siitä huolimatta olen sata prosenttisen varma, että näin syvissä vesissä olen uinut ehkä silloin viimeksi, kun aloitin polilla tai silloin, kun kävin kääntymässä suljetulla edellisen kerran.

Paitsi sillä erotuksella, että kaksi vuotta sitten pääsin suljetulta saman tien melkein pois. Nyt olin suljetulla neljä päivää ja toiset neljä avolla. On tuntunut vaikealta kirjoittaa syistä, jotka johtivat pakkohoitoon. Ehkä häpeän ja ehkä se on minulle itsellenikin liian vaikea asia käsiteltäväksi. On vaikea olla rehellinen, kun on saanut aiemmin saavillisen paskaa niskaansa siitä. 

Oli miten oli, lyhyestä virsi kaunis; sisäänkirjaamisen johti epäilty psykoottinen tila. Pää on ihan tyhjä sairaalaa edeltävistä päivistä ja osittain sairaalassaoloajaltakin. Muistan putkamaisen eristyskopin, jossa vietin ensimmäisen yöni tarkkailussa. Muistan keltaisen pyjaman, jossa oleilin päivät pitkät, koska univaje oli melkoinen. Muistan yhtenä iltana menneeni hakemaan unilääkettä, mutta käynnissä olikin toisen potilaan eristäminen. Seisoin hämilläni, osaamatta tehdä yhtään mitään, kunnes käännyin kannoillani takaisin huoneeseeni. Huoneeseeni, jossa pidin verhoja yötä päivää ikkunan edessä, koska ei auringonpaiste sovi sielunmaisemaani. Ennen kaikkea muistan, etten varmaan koskaan ole tuntenut olevani niin eksyksissä jossain. Mutta tarkkailumerkinnät ovat melko tyhjentäviä loppupäivien osalta.

27.6.2015
"Ei nuku nyt kuin pari tuntia. - - Osastolla on ollut itsetuhoisia ajatuksia - - tämän haastattelun perusteella jää vahva kuva, että pt ei pysty tällä hetkellä kontrolloimaan itsetuhoisuuttaan. - - Potilaan toivottomuus kuvastuu psykoottisluontoiseksi."

28.6.2015
"Tällä hetkellä harmittaa ilkeät kommentit, joita ainakin ***:lta kuullut päivittäin. Kertoo itsetuhoisia ajatuksia olevan koko ajan. - - Kokee, että kaikki vihaavat. - - Mieliala vaihtelee ärsyyntyneisyydestä kiukkuun ja toisaalta esiin tulee vaisuutta ja alakuloisuutta."



Kunpa voisi vaan aloittaa kaiken alusta, puhtaalta pöydältä. Kunpa voisi juosta pois, katsomatta taakseen. Jättää kaiken tänne, ennen kuin tulee itse jätetyksi. Mutta heittäisinkö kaiken hukkaan? En tunnista itseäni enää, siksi kai tunnen tarvetta vaan kadota.

En se ole minä, joka ei jaksa siivota. En se ole minä, joka eristäytyy kotiinsa, eikä puhu kellekään päiväkausiin. En minä huku kyyneliin. Ei minun masennukseni ole kuin pohjaton kaivo. Tuntuu, että minuus on kadonnut täysin ja olen nykyään vaan joku.

Tapasin polilla uuden psykiatrini, joka osoittautui aika mahtavaksi persoonaksi. Hän kysyi, että millainen on sitten terve Salida. Se todella pisti miettimään, enkä tiedä vastausta. Jo puolen tunnin aikana hän oli heittänyt ilmaan osuvia analyysejä minusta ja minulle valkeni paljon asioita, joita en ole koskaan ajatellutkaan.

"Sulla on aika paljon suorastaan paranoidisia ajatuksia."

"Sä yrität olla kaikille hyvä, eikö vaan? Ja sitten sä mietit pakonomaisesti, että mitä sä saat tehdä, mitä sä saat sanoa, mitä sä et saa sanoa ja mitä sä et saa tehdä. Sulla on pakkoajatuksia."


Jep. Nyökkäilin. Ihan naulan kantaan.

"Mutta tiedätkö, että ne ovat oireita."

Sitten mä selitin, että olin jo lapsena tällainen. Ehkä mä vaan olen ujo. Ehkä mä vaan olen herkkä. Kyllä minä tiesin, että tunnen potenssiin sata ja tiesin, että jossittelen liikaa ja mietin liikaa ihmisten motiiveja ja luen ilmeitä ja eleitä, analysoin tekstareita, kirjoitustapaa, äänensävyä… Ja aina minä olen tehnytkin niin. Jos koko elämä on ollut pelkkää oirehdintaa, niin mistä muka tietää, millainen on "terveenä." Ei minulla ole hajuakaan millainen se terve minä olisi.

Me puhuttiin terapiasta. Olen aina ollut sitä mieltä, ettei DKT ole mun juttuni ja psykiatrini oli samalla kannalla. Ihan ilman, että itse edes otin koko juttua puheeksi.

"Mun mielestä sä oireilet nyt liikaa, eikä siitä ole välttämättä silloin mitään hyötyä. Sama koskee muitakin terapioita."

DKT ei tosiaan ole minun juttuni, mutta silti sen kuuleminen sai mieleni mustaksi. Koska mä en sitten enää oireile? Entä jos sitä päivää ei tule? Mitä jos… Mitä jos olen vaan ikuisesti tuomittu olemaan tällainen? On lannistavaa kuulla kahdenkin vuoden päästä edellisestä yrityksestä, että "sä oireilet liikaa."

Olen vaan niin väsynyt. Kotona ei ole sujunut kehuttavasti. Pelottaa, että kohta taas lipsutaan pois tästä todellisuudesta sinne omaan, vihamieliseen todellisuuteen, jossa kaikki vihaavat, jossa kaikki on mustaa, ja jossa teen kaiken väärin. Nukun taas huonosti, joten heti aamulla soitin asiasta psykiatrilleni. Pään sisäiset demonini ilmestyivät taas jankuttamaan, että olen huijari, huijari, huijari, huijaat lääkkeitä, niin kuin se osaston läski lääkäri joskus sanoi, ne näkee kaikki sun läpi, pää tyynyyn ja nuku, kun ei se vittu ole niin vitun vaikeaa. Ei sussa ole mitään vikaa. Niskasta kiinni vitun idiootti. Ja purskahdin kesken puhelun itkuun. Olisittepa hiljaa.

Hei miten mä jatkan tästä?

4 kommenttia: