Arkea osastolla

Jotenkin on voimat niin loppu ja niin paljon asioita mielessä, etten ole saanut kirjoitettua. Siitä huolimatta, että kyllä mä haluaisin dokumentoida tämänkin ajanjakson. Olkoonkin paskin jaksoni tähän mennessä. Tai ainakin melkein. Pitkäaikaisosastolla on kuitenkin normaaleja arkiaskareita, siivoamista, ruuanlaittoa ja keittiöhommia niin, että tällainen ihmisen varjokuva, joka on hädintuskin hengittänyt kuluneen vuoden aikan, uupuu siitä työmäärästä. Vaikka ihan normaalin ihmisen arkeen kuuluu osata valmistaa ateria itselleen. Kuuluu tiskata ja siivota, jopa huolehtia pölyjen pyyhkimisestä. Ei kyse suinkaan ole siitä, ettenkö osaisi. Vallan hyvin osaankin, kun sille päälle satun. Silti, kun ei ole tehnyt mitään sellaista pitkään aikaan, se vie ihan uskomattomasti voimia. Olen kärsinyt varmaan kolmena päivänä viime viikolla kalloa poraavasta migreenistä ja olen aivan rättiväsynyt, vaikka nukkuisinkin sen normaalin ihmisen tarvitsemat kahdeksan tuntia. Ei. Minä tarvitsen 9 - mieluiten 10 tuntia. Aamulla nousemiset ovat tuskaa ja pari kertaa mulle onkin tultu huomauttamaan, kun en ole ollut näkösällä aamiaispöydässä.

Olen nyt ollut pian kuukauden osastolla. Aika on kulunut uskomattoman nopeasti, koska päivät toistuvat aina kaavamaisesti. Ruokailut ja kaikenmaailman terapiaryhmät ovat aina samaan aikaan, eikä viikossa ole mitään kohokohtia. Paitsi ehkä se, kun perjantaisin saa kahvia ja pullaa osastokokouksen jälkeen. Aika kuluu liian nopeasti ja alan taas huolestumaan kotiinpaluusta. Ei mua vielä olla kotiuttamassa ainakaan kuukauteen, mutta silti päässä pyörii jo miljoona ajatusta. Entä jos. Entä jos en jaksakaan, pystykään elämään enää oikeasti? Entä jos päätyy siihen vaihtoehtoon, siihen epätoivoisimpaan? Kun elämä tuntuu sietämättömältä. Tähän asti olen ollut aivotoiminta lääkkeistä lamattuna sen verran, etten ole oikeastaan tuntenut tai pystynyt ajattelemaan mitään viimeiseen kuukauteen, mutta nyt taas tunnen. Pelkään, ahdistun, olen epätoivoinen. Enkä tiedä oikeastaan kumpi on pahempaa, se kun ei tunne mitään ja haluaa satuttaa itseään siksi vai se, että taas tuntee sitä vanhaa, tuttua tuskaa.

Niin ja lääkitysasioihin, kun ne tuppaavat ihmisiä yleensä kiinnostamaan. Niin edelleen mennään Voxralla ja Lamictalilla. Cipralex jätettiin pois, koska tämän osastonlääkärin mielestä kiipeäisin lähinnä pitkin seiniä, jos mulle moinen coktail tarjoiltaisiin. Alkuaikoina koitettiin, josko Triptyl pienellä annoksella olisi auttanut uneen, ettei pilaisi Tenoxeista lopullisesti tehoja. No, ei se auttanut. Ei 10 mg, eikä myöskään liiemmin 25 mg. Sen jälkeen kieltäydyin enää pistämästä moista pilleriä suuhuni. Lääkärikin totesi, että kyllä sen tolla annoksella pitäisi nukuttaa, jos nukuttaisi. Mä lähinnä piristyin! 25 mg kohdalla verenpaineeni nousi varsin epämiellyttäviin lukemiin, ja sain elämäni pelottavimman unihalvauksen. Heräsin keskellä yötä niin, että näkökykyni oli kadonnut, enkä pystynyt liikkumaan. Unihalvaukset ovat sinänsä tuttua kauraa mulle, mutta tuo näönmenetys sai niskavillat pystyyn ihan oikeasti, paniikkikohtaukseen asti, vaikka näkö palasikin, kun suljin silmät ja avasin ne uudelleen taas. Totta kai jälkikäteen kuumottelin aivoinfarkteja ja ties mitä. Sitä paitsi varmaan saan Lamictalistakin jonkun vaarallisen ihoreaktion. Luulotauti on siis harvinaisen voimissaan.

Kuitenkin mua ovat vaivanneet syyllisyyden tunteet. Kuulunko mä edes osastolle vai olenko pelkästään harvinaisen (asenne)vammainen ihminen? Tunnen, että vien jonkun muun paikan. Jonkun, joka tarvitsisi apua kipeämmin kuin minä. Koska enhän minä ole mitään. Mutta jos menisin kotiin, tuntisin kuolevani sinne. Tai ehkä kirjaimellisesti kuolisinkin, koska tuntuu siltä, etten jaksa enää mitään. Tätä elämää. Että se ei ole minua varten.

Pakkoajatukset lääkkeiden yliannostamisesta ovat kiusanneet koko päivän. Ajatukset siitä, että on pakko hakata, satuttaa, olen niin täynnä vihaa. Vihaa itseäni kohtaan. Lisäksi jokin minussa vakuuttaa, jankuttaa, että se on oikein minulle. Vaa'an viisari pysähtyy 40 kg:n kohdalle ja se sama paha riemuitsee. Kuihdu vaan pois. Pois. Tahdon kadota. Olla olematta.

Mutta kuitenkin teen kiltisti sen, mitä käsketäänkin. Siivoan, teen keittiöhommia ja syön, nousen vaikka väsyttää. Paitsi parina päivänä olen lipsunut siitä. Pakko selvitä taas toiseen kotimaahan, eikä tässä ole kauaa aikaa selvitellä päätään ennen matkaa. Vaikka pelkäänkin aikaa sen jälkeen. Mitä on, jos ei jaksa?

Kaikkein eniten inhoan täällä sitä, että sanotaan, että elämä on vielä edessä. Vihaan tuon lauseen kuulemista, sillä se ei todellakaan tunnu siltä, että elämä on vielä edessä silloin, kun itken pahaa oloani. Mistä kukaan voi tietää, onko minulla elämää enää edessä? Ei ainakaan sellaista, jota olisin toivonut. Käsketään hommata harrastuksia elämään, mutta entä jos voimat uupuu? Onhan minulla harrastuksia. Nyt kudon sukkia ja pipoa sukulaisvauvalle. Kutominen saa riittää, en todellakaan halua harrastuksia, joissa ollaan ihmisten ilmoilla. Eivätkä voimavarani sellaiseen riittäisikään.