The madness is in your genes

Nyt mä kai ymmärrän, miksi olen tällainen. Hullu. Nyt tiedän, mistä perin tunne-elämäni vuoristoradan ja miksi joskus kaikki on niin mustaa ja pimeää joskus, toisinaan värikästä ja miksi usein tuntuu niin toivottomalta, että pohtii olevansa parempi mullan alla. Tiedän, miksi rakastan palavasti tai vihaan niin, etten edes näe eteeni. Geeneissä se on. Mutta siitä ei puhuta, että isoisoäitikin oli hullu. Siitä ei saanut koskaan, ikinä kertoa kellekään. Ettei kukaan vain ajattelisi, että se on hullu. Tosin mistä muustakaan meidän suvussa oltaisikaan reheellisiä tai voitaisiin puhua avoimesti. Sydänongelmistakaan ei puhuta. Asiat vain ovat ja kai jokainen on tietoinen, mutta niistä ei koskaan hiiskuta. Isoisoäiti ei ole ainoa, ei kenenkään muunkaan skitsofreniasta puhuta. Tai kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. 

Toisaalta mä olen katkera kuulemastani. Ehkä saattaisi tuntea itsensä edes hieman vähemmän hylkiöksi ja mustaksi lampaaksi, jos tietäisi, että monella suvussa on mielenterveysongelmia. Ehkä jos olisi tiennyt, sairastumista olisi voinut ehkäistä. Jossittelu on turhaa, ehkä me oltaisiin kaikki hulluja silti, mutta ajatus siitä, että jotain olisi voinut tehdä, muttei koskaan tehty, suututtaa minua. 

Joskus mä mietin äitiäkin, jos valvon. Sitä, kun se valvoi koko yön, onko sekin geeneissä? Kun mä kömmin äidin viereen nukkumaan pienenä ja kysyin, miksi se on hereillä vieläkin, niin se sanoi vaan, että aikuiset voivat valvoa. Sekin oli herkkä ihminen. Joskus se innostui maalaamaan ja maalasi koko yön. Mistään ei puhuta, niin ei ole aavistustakaan, oliko se vain sen luonne, vaiko meidän suvun hulluutta. En tiedä.

Ylipäänsä suututtaa, että miksi, yhä tänäkin päivänä, mielenterveysongelmat ovat tabu, mörkö, josta ei tahdota puhua, jota ei tahdota kohdata. Joskus olen kateellinen, kun ihmiset voivat kirjoittaa blogia vaikka syövästä omilla kasvoillaan. Häpeämättä. Eikä sitä nähdä huomionhakuisena tai nolona, vaan vertaistukena muille. Sen sijaan kirjoittaminen viiltelystä, syömättömyydestä tai lääkkeiden yliannostuksista ja halusta kuolla, on huomionhakua. Kai sitä on vaikea ymmärtää, koska toisen pään sisälle ei näe, eikä tunne samoja tunteita, eikä sairas mieli näy ulospäin välttämättä. Toisaalta, ei terve ihminen voi tietää myöskään, mitä syöpäpotilas tuntee tai millaista se tuska on. Miksi on hyväksyttävämpää toivoa kuolemaa fyysisen kuin henkisen kivun takia?

Välillä mä olen niin kyllästynyt häpeämään, että tekisi mieli vaan sanoa kaikille, että joo, minä olen hullu, enkä käy töissä. Diagnoosien mukaan epävakaa, mielialahäiriöinen, kroonisesti itsetuhoinen, uniongelmainen, pelkään välillä sosialisointia kuollakseni, kesällä psykoottinen ja nyt muka vielä syömishäiriöinenkin. Enkä muuten tahallani, tarkoituksella ole valinnut yhtäkään niistä. Kuten en vaikkapa migreeniäkään. Toistaiseksi mussa ei vaan ole sisua olla avoin asian kanssa, en tahdo kuunnella vähätteleviä lausahduksia ja rumia sanoja. Ihan vaan, koska ne oikeasti sattuvat ja kovasti sattuvatkin. Ei musta ole siihen, ei ainakaan nyt.

Ei, jos olisin saanut valita, niin kaikki olisi ihan toisin. Mulla olisi kissa, koulut käytynä, nauttisin asioista. Ehkä mies, häät ja pari lastakin, sekä kaunis koti. Ennenkaikkea voimia koko hiton vaikeaan elämään. Enkä olisi koskaan joutunut osastolle, tai koskaan tuntenut sellaista tuskaa, että on ollut pakko yliannostaa lääkkeillä tai skipata pari ateriaa. En pelkäisi hylkäämistä, vaan ajattelisin niin kuin muut, että jos välit menevät jonkun kanssa poikki, niin se ihminen ei vain ollut arvoiseni. Haluaisin joskus katsoa peiliin, näkemättä virheitä joka puolella, ja todeta, että olen ihan hyvä ihminen. Tervettä itsetuntoa kai kaipaisi.

Syvällisiä mietteitä yön kunniaksi.